Lapsena inhosin kananmunien keltuaisia, mutta rakastin valkuaisia. Niinpäs yritin aina syöttää keltuaiset pikkusiskolle, milloin menestyksekkäästi milloin en. Tänä aamuna tein elämässäni eka kerran valkuaismunakokkelia. Syy moiseen? Oli jäänyt 9 valkuaista yli, kun tein paahtovanukasta eilisille vieraille ja pihi kun olen, en halua hyvää ruokaa heittää hukkaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut tehdä marenkia, mutta enpä viittinyt. Tässä siis aamiaiseni: teetä, Rouhesisko-leipää ja valkuaiskokkelia Herbamarella.
Jesh, vieraina oli mun työkaveri miesystävänsä kanssa ja mie taas valmistelin ruokaa pitkin päivää. Niitä samoja kuin ennenkin suurinpiirtein, mutta eipä sillä väliä, kun vieraat aina vaihtuu. Tällä kertaa grillattua brassinaudan sisäfilettä, jonka marinoin itse, valmiiksi marinoituja kanafileitä, täytettyjä herkkusieniä, grillattuja esikeitettyjä uusia perunoita ja perussalaattia.
Mutta jälkiruoan olin tosiaankin vääntänyt itse vesihauteineen päivineen eli paahtovanukasta, joka on yksi kestosuosikkini myös ravintolassa syödessäni. Ohjeita oli pilvin pimein ko. jälkiruokaa koskien ja kaikki olivat erilaisia. Suurin piirtein samaa kamaa löytyi myös monella nimellä: Crema Catalana, Creme Brule, Creme Caramel ja sitten tämä kotoisa paahtovanukas. Oikeastaan syyllinen siihen, miksi halusin juuri tätä jälkkäriä tehdä on se, että innostuimme vapun tienoillla ostamaan paikallisesta Hong Kongista pienen kaasupolttimen, jolla pystyy sulattamaan sen kivan sokerikerroksen siihen paahtovanukkaan päälle. Tulipas nyt sekin vehje testattua. Jälkiruoka oli SIKAhyvää ja hyviä olivat myös jälkiruoan jälkeen syödyt vadelmat...jotka minun piti tarjota vanukkaan kera. Eihän sitä kaikkea voi muistaa...
Olen ylpeä itsestäni. Osasin ladata kaapelilla kamerasta suoraan kuvan tähän blogiin. Kyllä mun taidot vähitellen karttuvat, vaikka siippa on kyllä sitä mieltä, että mun muisti on kuin siivilä. Sekin kyllä on osittain totta. Ajattelen niin, että valikoin jo etukäteen , mitä kannattaa muistiin laittaa. Turhaa roinaa en viitsi pääkopassani kuljetella, että tila riittäisi oleelliselle (mulle oleelliselle)
Luin eilen aika viehättävän kirjan. Kyseessä on Simonetta Agnello Hornbyn "Mantelinpoimija". Tarina oli kiehtova, ainoa ongelma vain oli se , että en meinannut millään muistaa, kuka kukin oli, kun ne italialaiset nimet tuntuu kaikki niin samanlaisilta. Huomaan kyllä, että iän myötä mun on erityisen vaikea pitää mielessäni vieraskielisiä paikannimiä. Siivilä toimii.
Nyt on pakko lähteä laittaan kahvit tippumaan , siillä kohta alkaa Serranon perhe, johon siippa on minut koukuttanut. On muuten ihanan virkistävä niiden jenkkijuttujen jälkeen. Perheen pää Diegolla on tosi kiivas ja nopea temperamentti, kiihtyy nollasta sataan muutamassa sekunnissa. Niin muuten mun siippakin. Hänellä on nopea temperamentti ja mie taas venyn kuin räkä. Mutta sitten, kun mun mittani tulee täyteen, niin tilanne on todella paha. Pelottaa väliin itteäkin. Sen puolen minusta ovat nähneet todella harvat ihmiset, mutta olen heiltä kuullut, että sitä kokemusta he eivät unohda koskaan.
.JPG)
3 kommenttia:
Hei, kiva löytää uusi blogituttavuus! Sinulla siis on ensimmäisenä digipokkarinasi tuo hieno Lumix. Hienostihan sen käyttö onnistuu! Luin itse vasta viime talvena ensimmäisen digikuvauskirjan, ja siitä oli paljon hyötyä.
Minäkin olen lukenut Mantelinpoimijan, pidin kovasti sen jotenkin erikoisesta ilmapiiristä. Hiukan samantyyppinen oli Marcianon Casa Rossan perilliset.
Lukaisin samantien läpi koko blogisi ja mielenkiintoiset kokemukset rintojenpienennyksestä. Olen itsekin kokoa 80F ja tuskailen hartia- ja rintarankakipujen kanssa. Äidiltäni pienennettiin 2 kg molemmista rinnoista 60-vuotiaana ja ystävältäni 50-vuotiaana vähän vähemmän.
Minkälaisilla syillä sait kunnallisen leikkauksen?
Heippa Katriina ja kiitos kommentista. Kyllä tämä digikamera on toinen perheessämme, mutta vasta nyt mie alan innostua digikuvaamisesta. Tykkäsin kyllä silloin aikoinaan kuvata ihan vaan kinofilmikameralla, mutta innostus oli lopahtanut moneksi vuodeksi välillä. En oikeastaan kuvannut juuri ollenkaan sillä ekalla digikameralla.
Oleellista mun leikkaukseen pääsyssä kunnalliseen oli päästä ensin Töölöön plastiikkakirurgin arviointiin. Sitten se tuntui olevan puhdas mittajuttu ainakin mun kohdalla. Oys:n sivuilla on hyvin määritelty ainakin heidän kriteerit, käypä kurkkaamassa, lienee samansuuntaiset muuallakin. Lisäpinnoja saa sitten mittojen lisäksi juuri näistä niska-hartiavaivoista, ihottumista yms. Olen tosi tyytyväinen näihin "pikkutisuihin", ainoa ongelma on vaan tuo röllömaha, joka käy silmiin huomattavasti paremmin... Mie olin toisesta tissistä (isommasta) just saman kokoinen kuin sinä ennen leikkausta. Jos on vaivoja, suosittelen operaatiota.
Lähetä kommentti