Citysienestäjä ja sienikoira

Näissä maisemissa suppilovahverojahdissa

Eilinen oli rankka päivä. Vaikka olisihan tällä elämänkokemuksella jo pitänyt ymmärtää, että takapakkeja voi tulla. Siskon tilassa tuli eilen takapakkia, koska hankalassa vaiheessa iski vielä päälle infektio. Ihan tavallinen poskiontelotulehdus, mutta siskon tilanteessa vaarallinen. Siispäs olemme samassa kohdassa kuin noin 3 vrk sitten. Kauhian rankkaa kyllä henkisesti, kun ihminen on semmoinen, että näitä takapakkeja hyvän uutisen jälkeen on vaikeaa vastaanottaa. Juutuin siis eilen illalla melkoiseen epätoivoon ja ahdistukseen. Tytär tuli kotiin ja juteltiin illalla pitkään. Muistelin monia hauskoja juttuja nuoruudesta ja siskosta. Se helpotti jo jonkin verran ja siihen päälle kohtalaiset yöunet.

Aamu on iltaa viisaampi. Heräsimme ajoissa ja lähdimme taas sieneen kokoonpanolla : siippa, tytär, tyttären kummitäti ja mie. Siippa ei välitä kerätä sieniä, mutta hän toimi meille sienikoirana eli haki paikat, johon kannatti jäädä kykkimään. Lisäksi siippa on aivan mieletön suunnistaja oli sitten kyseessä Lontoo, Munchen, Bangkok tai Kirkkonummi. Me muut saimme siis kulkea katse maassa ja vaan seurata sienikoiraamme. Yllättäen osoittautui, että sienikoiran pentu eli tytär oli sitten aivan mahtava sienibongari, kunhan vähän pääsi jyvälle suppilovahveron mallista. Tytärkin nautti kovasti metsässä samoilusta ja nauroi sitä, miten koukkuun siihen etsimiseen voikaan jäädä.

Vicki Lin etsintänäyte. Huivi tiukasti päässä hirvikärpästen torjumiseksi.

Nauroin kyllä metsään lähtiessämme citysienestäjän eli tyttären vaatetusta. Se näkyy tuossa kuvassa, jonka julkaisemiseen sain citysienestäjän luvan. Aivan ihana oli myös tuo citysienestäjän korikäsilaukku. Eväätkin meillä oli mukana eli termarissa kaffet, pullossa omenamehua ja rasiassa cantuccini-keksiä, nam.

Tässä ollaan jo syvällä sienikoukussa Katse ei ole harottava vaan pikemminkin intensiivinen

Metsäretken jälkeen oli vuorossa sienten perkaus, suppiloita oli sellaiset 6 litraa noin. Tein heti sienikastikkeen ja loput aion pakastaa, sillä mieleen juolahti, että jouluna saattaisi maistua sienikeitto tai sienikastike poron kanssa.

Kuten varmaan tekstistä huomaatte, tunnelma on paljon valoisampi kuin eilen illalla, vaikka tilanne ei faktojen mukaan ole sen kummempi. Teidän ja monien muidenkin ystävien tuki ja esirukoukset oikeasti kantavat meitä ja toivottavasti niiden kantavan vaikutuksen huomaavat myös sisareni mies ja heidän alakouluikäinen poikansa.

Olen aina sanonut, että en ole erityisen sukurakas. Nyt täytyy sanoa, että veri on vettä sakeampaa. Tämä siskoni vakava tilanne on nopeasti yhdistänyt sukuamme. Yhteinen kriisi siis tuo jotain uutta ja hyvääkin.

Mukavaa viikonlopun jatkoa kaikille. Pidän teidät ajan tasalla, kun kuitenkin olette jotenkin tässä mukana. Kiitos myös sähköposteista Meri ja Olivia, ne lämmittivät.

Citysienestäjän kori saaliineen

Piinaviikko

Punertaa marjat pihlajan

Minun piinaviikkoni alkoi viime lauantaina noin klo 18, jolloin sain puhelun äidiltäni. Sain kuulla, että vanhempi siskoni on saanut vakavan sairaskohtauksen ja hänet on kiidätetty tehohoitoon satojen kilometrien päähän kotoa. Se oli pommi. Elämäniloinen sisareni, jonka näin viimeksi pääsiäisenä oikein hyvinvoivana.... tuntui käsittämättömältä. Sisko häilyi siinä rajalla, että selviääkö elämälle. Nyt viimeisen vuorokauden aikana vasta on tapahtunut käänne parempaan. Olen puhunut lauantaista lähtien varmaan kymmeniä puheluita ja olen lähettänyt tekstareita ystävilleni, jotka uskovat ihmeisiin ja esirukouksen voimaan.

Syvissä vesissä siis täällä on kahlattu ja totuuden nimissä on sanottava, että ei tilanne vieläkään ole ohi, mutta käänne on tapahtunut eka kerran parempaan, sillä tässä välissä sain jo monta kertaa kuulla vain huonoja uutisia. Jos ja kun (näin haluan uskoa) siskoni toipuu, pyydän häneltä luvan , saanko kertoa tapauksesta tarkemmin. Kiitokseni myös kaikille teille blogiystävilleni, jotka olette olleet hieman hajulla asiasta. Myös kaikki teidän tsemppauksenne, rukouksenne ja toivotuksenne ovat pitäneet meitä pystyssä.

Näin tällä kertaa ja lisää asiasta toivottavasti lähitulevaisuudessa. Kävin tässä parilla kävelyllä ja otin muutamia kuvia.

Iltarusko tänään torstaina kotikulmilla

Hopeaa hiuksissa

Hopeanväristä jäkälää, you know

On perjantai-ilta ja kova väsy. Yritän silti naputella muutaman rivin, ettei tarvi käydä turhaan kurkkimassa. Tosi on , että työelämä vie mehut vähiin ja se näkyy hyvin täällä Blogistaniassa. Niin minun kuin muidenkin blogeissa.

Jotain ihanaakin on tapahtunut tällä viikolla. Autoin 6-vuotiaalle tytölle takin vetoketjua kiinni siten, että itse istuin penkillä ja tyttö seisoi edessäni. Yhtäkkiä hän huudahti vilpittömän ihastuneena: Hei, sulla on hopeaa täällä hiuksissa, ihanaa! Sanoin, että olen jo niin vanha, että mulle tulee tätä "hopeaa" Siihen tyttö tuumi, että muistutan hänen mummiaan. Samainen tyttö sanoi seuraavana päivänä, hei, saanko taas katsoa sitä sun hopeaa tukasta.

Syksyn merkkejä tämäkin

Tositarinan opetus lienee se, että kauneus on kattojan silmässä. Itsekin voisin ajatella, että olen todella arvokas, sillä mulla on hiuksetkin osittain hopeaa. Onneksi tulee taas hopea paremmin esille, kun raidat alkavat kasvaa pikkuhiljaa ulos.

Muuta kummempaa mulle ei ole tapahtunut tällä viikolla, vaikka onhan tuo jo aika kumma tapaus. Nykyään iltaisin en lähde nukkumaan, vaan lähden "keräämään materiaalia" Uniryhmäohjaajakurssille napataan kaikki mahdolliset muistettavat unet. Olen aina ollut kova tyttö näkemään unia ja tuntuu siltä, että unet vain lisääntyvät, kun niille antaa arvoa ja huomiota. Se on uutta, että ole alkanut näkemään unia siitä, että olen työnohjaajan roolissa. Viime yönä kartoitin tilannetta Keravan kaupungilla...

Jostain kumman syystä on lukeminen jäänyt jotenkin vähälle tätä nykyä. Sain sentään kahlattua Pirjo Rissasen Sielunsisaret. Tykkäsin kirjasta, se kuvaa aika hyvin näitä aikuisen naisen kasvukipuja niin ittensä kuin parisuhteensa kanssa. Lomallakin luin Rissasen tiiliskiven Kevätniemi. Viikolla kävin hakemassa Vantaan Antikvariaatista muutamat kurssilla suositellut unikirjat. Muuten se antikvariaatti on tosi ihana, sijaitsee Myyrmäessä Virtatiellä. On tosi siisti paikka ja täynnänsä mielenkiintoisia kirjoja.

Vaahterat ovat ottaneet aika mukavasti väriä, kuvaamaan en vain ole ehtinyt enkä jaksanut. Siippa kyseli jo, että mihin me huomenna lähdetään sieneen. Siis lähdemme taas, toivottavasti paremmalla onnella kuin viime viikonloppuna. Mutta väliäkös saaliilla, kunhan tulee oltua ulkona ja luonnossa. Siellä tyhjentyneet akut latautuvat. Oletteko käyneet sienessä? Mitä on löytynyt? Nyt ehkä voisi löytyä jo paremmin suppilovahveroita ja jospas osaisin hakea niitä mustatorvisieniä. Näin kyllä, mistä se viime viikon porukka täysine muovipusseineen tuli. Siippa ei oikeasti kyllä sienistä kummemmin välitä, mutta hän tietää saavansa minutkin ulos, kun puhuu sienestämisestä. Löysin eilen työmatkalla pienen suloisen herkkutatin ja paistoin sen iltapalaksi. Löytämisen ilo on aina suuri.

Tämä on viimevuotinen herkkutatti, komea, mutta taisi olla matojen valtaama jo

Mukavaa viikonloppua kaikille kurkkijoille. Nyt joudun kaivelemaan arkistosta joitain vanhoja kuvia, sillä uusia en ole ottanut.

LISÄYS klo 16.03 Nytpä ei tarvinnut turhaan samota mettässä. Löysin suppilovahveroita noin pari litraa ja olisi niitä ollut vaikka kuinka paljon, jos siippa olisi jaksanut mua odottaa. Nyt tiedän, minne suunnistan ensi viikonloppuna. Yksi tattikin löytyi, mutta madot olivat sen bonganneet jo ennen mua. Kyllä siinä oli hyviäkin osia silti. Todistusaineistoksi laitan tähän kuvan sienikoristani. Keitin jo suppiloista makoisan keiton ja nautimme sitä siipan kanssa.

Pettymyksen puristuksessa

Käävät on kauniita, harmi ettei niitä voi syödä

Heipsan naiset, ihanaiset! Lähdin sitten metsään siipan kanssa hullu kiilto silmissäni ajatellen upeita paksujalkaisia herkkutatteja, joita Meri oli löytänyt Luukista viime viikolla. Voi perskurkkana sentään, siltä näytti, että Meri oli löytänyt ne kaikki, sillä yhtään herkkutattia en metsästä löytänyt, vaikka skannasin maastoa yli kaksi tuntia. Ylipäätänsäkin sieniä ei paljoa näkynyt, paitsi muiden keräilijöiden koreissa??? Siis mulla ei ole sienisilmiä ollenkaan. Tosin yritinkin hakea vain ja ainoastaan herkkutatteja ja suppilovahveroita, mikään muu ei kelvannut. Törmäsin yhteen porukkaan, joilla muovipussi pullisteli mustia torvisieniä. Itse en niitä niin hyvin tunne, että uskaltaisin poimia, enkä kyllä yhtään niitä nähnytkään, mutta otinpas kuvan heidän sienestään.

Tässä siis musta torvisieni tai niin ainakin väittivät

Paitsi, että pettymys oli suuri sienten suhteen, oli puristus jaloissa kova. Mulla oli toista kertaa jalassa ne uudet vaelluskengät ja olin ilmeisesti köyttänyt ne turhan tiukalle. Kauhia puristus iski nilkkojen sisäreunaan tunnin turhauttavan samoilun jälkeen. Sitten löysäsin kengät, mutta puristuksen tunne jäi. Noita kenkiä täytyy vielä runsaasti kouluttaa, ennen kuin niillä voi lähteä reissuun ensi kesänä. Ne on vähän järeämmät kuin entiset ja ilmeisesti niiden kanssa täytyy opetella myös vähän uusi askellustyyli.

Ihan kuin karhu olisi syleillyt kaarnat veks

Jos ei sienten puutetta ja jalkojen puristusta lasketa mukaan, reissu oli oikein mukava. Ihanaa oli samoilla metsässä ja ihailla metsän värejä ja tuoksuja. Kyllä luonto antaa voimaa jollain salaperäisellä tavalla. Voimaa antoi myös herkullinen puolikas vaniljapullaa, jonka nautimme kahvin kera siipan kanssa Luukin kahvilassa retken lopuksi. Nam!

Metsän väriläiskä


Onko tämä keltahaarakas? En poiminut mukaan

Nyt olen sitten aloittanut uniryhmäohjaajakurssin. On mielenkiintoista ja hätkähdyttävää. Olen aina tiennyt, että unet ovat viisaita, mutta että niin viisaita!! Ryhmässä unet rikastuvat ja avautuvat monelta eri kantilta. Yksin niitä funtsiessaan juuttuu helposti vain yhteen tulokulmaan ja näkökulmaan. Kurssi alkaa siis tällä kokemuksellisella osuudella uniryhmästä. Seuraavassa vaiheessa toimimme vuorotellen ryhmän ohjaajina ja tammikuussa sitten perustan oman uniryhmän, jonka vetämiseen saan työnohjausta. Jotain voin tänne kurssin annista kirjoittaa, mutta hyvin paljon kurssista kuuluu luottamuksellisuuden alle, toisten unista ja niiden käsittelystä en voi hiiskua, omistani kyllä.

Siippa tuli reissusta perjantaina eli enää mun ei tarvi olla mörönsyöttinä. Ihan kiva. En ole yksin asuvaa sorttia. Kyllä ne päivät vielä menisi, mutta yöt ei.

Nyt on kauhia nälkä. Ruoaksi on siikafilettä, mutta vielä en tiedä, kuinka ne laittaisin. kaveriksi voisin höyryttää ainakin parsakaalia, kun tulin sitä ostaneeksi. Vihannekset ja kasvikset ovat niin herkullisen näköisiä tähän aikaan vuodesta.

Nyt on alkanut sitten tulla työnohjauspyyntöjä aika monelta taholta. Käyn tapaamassa porukoita ja odottelen, saanko duunit. Olen sitä mieltä, että sikaa ei tarvi säkissä ostaa eli pidän ensiarvoisen tärkeänä sitä, että ryhmä tai ainakin esimies tapaa minut, ennen kuin tekee päätöksen prosessiin lähdöstä kanssani. Sen jälkeen vastuu on tilaajalla...:) Ensi viikon pyörin vielä keikkahommissa vanhassa duunissa ja sitten alkaa hulabaloo.

Voimia viikkoonne! Sienisilmiä teille toivon!

Mörönsyöttinä

Tykkään traktoreista. Laura Peterzenin traktori Kustavissa

Putikon Saviseppä

Noa on oppinut konttaamaan, jiihaa.. mikä meno mikä veto mikä lento

Syksyn tullen sieniä kasvaa Karhunkankahalla...

Johan on ollut alkuviikko. Sunnuntaina kävimme siipan kanssa metsässä vähän kurkkimassa, mitä näkyy. Ihanuuksien ihanuus : sain poimia elämäni ensimmäisen herkkutatin. Tosin vain yhden kelvollisen, mutta olihan se sitä herkullisempi paistettuna sipulin kera. En ole koskaan ennen nähnyt ylipäätänsä tatteja niin paljon. Riemujuhlaa olivat viettäneet toukat ja madotkin : ensimmäinen näkemäni tosi paksujalkainen tummanruskealakkinen tatti oli aivan täynnä matoja. Mutta siitä sitten aloin tiirailemaan tarkemmin ja vihdoin löysin yhden moitteettomankin yksilön. Vain pillit olivat vähän kellan-vihertäviä, että ne sitten poistin ennen paistamista. Nuorena tyttönä kävin Lapissa sienikurssin, mutta eihän siellä ole paljon mitään hyviä sieniä. Voitatteja sentään oli ja niitä keräsinkin joskus. Nyt näin koko tattikavalkadin yhdellä reissulla: herkkutatteja, voitatteja,punikkitatteja, lehmäntatteja, kangastatteja... mutta kuten sanottu suurin osa oli jo yli parhaimman poimintakauden. Pitäisköhän lähteä uudestaan ensi viikonloppuna. Suppilovahveroita en vielä löytänyt yhtään, ne myös tunnistan jo hyvin. Olisipa ihana päästä jonkun sienispesialistin matkaan, että uskaltais poimia paremmin. Kehnäsientäkään en vielä ihan varmuudella tunnista. Siippaa nauratti, kun skannasin metsää ja vertasin sitä kirpputorilla käyntiin. Tässä pitää silmän harjaantua löytämään. Ihan sama kuin kirpparilla: jotkut löytävät aina aarteita ja toiset näkevät vaan roinaa??? Siipan mielestä vertaus oli ontuva- minusta taas täysin sopiva.

Palatessamme retkeltä automme pakoputki sanoi WRUMMM... eli pakoputki meni kansanomaisesti sanotusti paskaksi. Juuri, kun siippa olisi tarvinnut autoa työreissuunsa... Siispä auto jäi kotiin ja mie rumauttelen sillä huomenna pakoputken vaihtoon. Harmi numero 1 oli tämä.

Tässä elämäni eka herkkutatti-kaunokainen

Avattuna: ei matoja ollenkaan

Eilinen ilta oli sitten eka yksinoloilta ja mie kuuntelin aika lujaa Pentti Hietasta (jumalainen ääni ja mies) ja havahduin yhtäkkiä siihen, että joku outo pörinä kuuluu taustalla. Laitoin ämyrit pienemmälle ja totean, että keittiöstä se kuuluu. Meillähän on hellassa 2 kaasupoltinta ja kaksi sähkölevyä ja siis nestekaasupullo ja kaasuhälytin kans. Kaasuhälytin huutaa ja punainen palaa. Jouduin tietty pieneen paniikkiin ja ekaksi suljin kaasupullon ja leyhyttelin kaappia ja laitoin ikkunat auki. Ulvonta vain jatkui... Yritin soittaa siipalle, en saanut kiinni ja soitin viimein taloyhtiön hallituksen puheenjohtajalle hädissäni, että tule mua auttaan. Herrasmies tuli ja totesi, että ei täällä kyllä kaasu yhtään haise, mutta irrotti sitten paineentasaajan pullosta ja mie vein koko pullon parvekkeelle. Ulvonta vain jatkui, kiskaisin kaasuhälyttimen verkkovirrasta irti ja johan lakkasi. Päättelimme herrasmiehen kanssa, että kaasuhälytin oli syystä tai toisesta seonnut (mennyt oikariin) ja huuteli ihan huviksensa. Arvaatte varmaan, että mun adrenaliinit oli jo niin korkealla tasolla, että nukkuminen oli aivan onnetonta: yhtä liskojen yötä koko yö eli jatkuvaa heräilyä ja pikkupainajaisia kaasun räjähtämisestä nukkumisväleihin. Luojan kiitos, se hälytin ei alkanut huutaa yöllä, olisin varmaan soittanut paikalle palokunnan... Siis karmea yö ja raskas päivä umpiväsyksissä. Se hälytin on ollut meillä 8 vuotta ja on toiminut aivan moitteetta ja nyt kun mie olen yksin käy näin. En siis paistele kaasulla nyt muutamaan päivään, katsotaan uusi hälytin kun siippa tulee. Harmi nunero 2.

Vielä kerran pääosassa auringonlasku Kustavissa

Huomenna mulla on tupa täynnä porukkaa illasta. Olen kutsunut kaikki työkaverini keitolle ja valolle valaisemaan tätä sateista aikaa. Mulla on tapana kutsua aina akkoja kylään, kun siippa on pois. Saadaan rauhassa lätistä akkojen juttuja ja soittaa kunnon musiikkia naisten mieleen. Saattaapi olla, että Hietasen Pentti meille laulaa tai sitten Kääriäisen Jorma (harmi vaan, ettei livenä) Kyllä Kinnusen Lailakin kelpaa, päässäni on soinut monta päivää: taas kuljen Bulevardilla Helsingin, niin kuin ennen kuljin kanssasi sun...

Pitäisi alkaa keräämään unimatskua, sillä aloitan uniryhmäohjaajakurssin perjantaina. Homma aloitetaan kokemuksellisella oppimisella: omat unet kehiin ja käsittelyyn. Siitä sitten edetään tämän koulutusporukan vetämiseen vuoroin työnohjausta siihen saaden ja keväällä perustan sitten oman uniryhmän, harjoitteluryhmäni. Jännittävää. Vanhoja unia mulla olisi vino pino, mutta toivotaan, että uutta materiaalia saadaan mukaan. Näihin kuviin ja tunnelmiin.

Salvador Dalin maalaus

Työn imussa

Viikko on vierähtänyt keikalla vanhassa työssäni, niin kuin seuraavat kaksi viikkoakin tulevat menemään. On ollut mukava olla vanhassa paikassa töissä, kun siihen maailmaan on saanut aikalailla etäisyyttä viimeisen vuoden aikana. Mutta tämän vuoden kokemuksen jälkeen, tuntuu tosi rasittavalta olla kiinni putkeen 8 tuntia, kun työtahtiansa ei voi tuossa työssä mitenkään itse säädellä. Ihanaa työlomavuodessa on juuri ollut se vapaus järjestää työnsä sopivasti, välillä tiukkaa putkea painaen ja sitten vaan on voinut jättää väliä ja pökässä lomalle, kun siltä on tuntunut. Mutta kyllä vanhassa työssä mukavaa on se tiimin tuki ja läsnäolo, kaikista asioista voi keskustella ja peilata ajatuksiaan ihmisen kanssa, joka on samassa tilanteessa. Työnohjaajan työ on aika yksinäistä loppujen lopuksi. Hauskaa tässä viikossa on ollut myös se,että olen saanut työpariltani todella paljon myönteistä palautetta työstäni. Hän on ihminen, jonka kanssa en ole koskaan aiemmin ollut samassa tiimissä, vaikka olemme olleet samassa talossa jo yli kymmenen vuotta.

Lammasjengi Karjalohjalta, troikkajohtoinen näemä



Ilta Karjalohjalla

Tuleva viikko tulee olemaan jännittävä sen osalta, että siippa lähtee työnsä puolesta reissuun ja on reissussa koko viikon eli mie olen täällä huushollissa yksin!! Olen tosi harvoin täällä ollut yksin, vähän jännittää, että syövätkö möröt minut öisin. Siipan kuorsaus siinä vierellä on tuntunut niin turvalliselta. Jos tarttet majapaikkaa ens viikolla, niin tänne vaan seurakseni ja mörönsyötiksi. Keskiviikkona aion pitää naisten illan ja tarjoan taas kerran sitä thaikanakeittoa yleisön toivomuksesta. Sikäli se on kans hyvä, että sitä keittoa voi tarjota myös laktoosittomille ja gluteenittomille eli sopii yleensä kaikille. Vieraat saavat tuoda sitten mukanaan leipää, juustoja ja jälkiherkkuja ja tietenkin ruokajuomansa ;) Siis heti kun kissa on poissa (siippa) niin hiiret hyppii pöydällä.

Niin kaunis on maa, niin korkea taivas...

Kävimme tyttären uudella kämpällä perjantaina ja ihailimme taas hauskaa näköalaa sieltä 7. kerroksesta. Näkyy Meilahden kirkko ja hyvin kaukana taivaanrannassa myös Helsingin Tuomiokirkko. Ihastuttavia ovat myös talojen katot. Kuvat on nyt tyttären ottamia ja meidän vanhalla kameralla, kun mulla ei ollut Lumix mukana. Siellä tyttären asunnossa oikein leijailee tyttöenergia, asuuhan siellä 3 kaunista ja aktiivista neitokaista, jotka ovat hyvin kiinni tässä ajassa ja omassa elämässään. Tänään siellä vietetään tupareita, olispa hauska olla kärpäsenä katossa mukana. Ainakin tarjoilupuoli kuulosti muhkealta opiskelijoiden budjetilla toteutettuna. No, me vanhat päästään varmaan tupereihin joskus myöhemmin ja lupasimme viedä tytöille peilin eteiseen. Tuli ihan oma opiskeluaika mieleen ja ne ihanat soluasunnot. Sieltä saakka on jäänyt muutama tärkeä ihminen elämääni. Näihin tunnelmiin.

Näkymää tyttären ikkunasta