Prismasta saatu Naistenpäivän ruusu kukoistaa yhäHeräsimme ajoissa, haimme tyttären völjyyn ja laitoimme auton nokan kohti anoppilaa. Nuorena parina (24 vuotta sitten) kävimme anoppilassa vähintään kerran kuussa, mutta nykyään väli tahtoo venyä noin kerran 2 kuukaudessa. Olemme sinne aina toki tervetulleita, mutta on se niin rankka reissu, että täytyy oikein asennoitua, että jaksaa.
Anoppi ja appi ovat molemmat piakkoin 80-vuotiaita ja varsinkin anopin liikuntarajoitteisuuden jälkeen heidän elämänsä tapahtuu paljolti neljän seinän sisässä ja enemmän muistoissa kuin nykyisyydessä. Vaivat on monet ja niistä kuullaan tarkka selostus joka kerta. Lisäksi kuulen lukemattomia tarinoita ihmisistä, joita en ole koskaan oikeassa elämässä edes tavannut, saati sitten tuntenut. Joskus se rasittaa, mutta yleensä vierailusta selviää hyvin, kun hymyilee paljon ja myötäilee juttuja. Ymmärrän kyllä, että paljon ei heidän elämässä enää oikeasti tapahdu, siksi jututkin ovat niitä entisiä ja sata kertaa kuultuja. Miten kurkkijoitten anoppi-suhteet pelaa?
Anoppi huonokuntoisuudestaan huolimatta on hyvä ruoanlaittaja. Saamme siellä yleensä erinomaista kalakeittoa. Appi hakee torilta aamulla tuoreen kalan ja siitä se soppa syntyy. Tänään oli kuha/kirjolohisoppaa ja oli hyvää.
Lauantain iltapalaa: pistaasipähkinöitä, mansikoita ja Eisweinia
Appi on ihana. Rankan lapsuuden läpikäynyt mies, joka hyväksyi minutkin heti ensisilmäyksellä. Apesta ei voi olla pitämättä. Luulen, että tunne on molemminpuolinen. Anoppi on oppinut minusta tykkäämään vuosien myötä, mutta en ikäväkseni unohda koskaan sitä epäluuloisuutta, jolla hän suhtautui "pienen poikansa viettelijään" . Äidit taitavat olla mustasukkaisia pojistaan? Mulla ei ole siitä puolesta kokemusta, kun mulla on vain tytär.
Mun omat vanhemmat ovat hyvin erilaisia. Isä on koko lailla dementoitunut entinen alkoholisti ja äiti taas timmissä kunnossa oleva kahdeksankymppinen isän omaishoitaja. Äidilläni olisi paljonkin aiheita katkeruuteen, mutta ehei, hän on tosi kiitollinen elämälle. Soittelen äidin kanssa noin kerran kuussa. Anoppi soittaa noin kerran viikossa. Toivoisin tulevani enemmän omaan äitiini vanhentuessani: kiitollinen, tyytyväinen , ikäisekseen terve vanhus, joka ei roiku lapsissaan. Aika näyttää, millainen minusta tulee ja tytär parka tulee olemaan kokija.
Vanheneminen on rankkaa. Joskus toivon, että saisin kuolla saappaat jalassa, kesken päivätyön. Jäämättä kenenkään vaivoiksi. Tai sitten, että voisin olla vanhainkodin ilopillerimummo, joka jaksaa vääntää vitsiä ja yhteislaulutuokioita. Oletko ajatellut, miten haluaisit kuolla? Tosin se ei ole omassa vallassa. Hyvä niin.
.JPG)
11 kommenttia:
Jäin miettimään suullisesti säilynyttä perinnettä. Monissa kulttuureissa iltapuhteet vietettiin yhdessä ja vanhat kertoivat tarinoitaan. Se oli sen ajan historiankirjoitusta.
Meidän aikamme on oppinut sen, että muistot ovat omalta osaltaan vääristyneitä. Tieteellinen teos pyrkii löytämään muitakin lähteitä kuin haastattelut.
Luulen, että entisinä aikoina tarinat kerrottiin niin moneen kertaan, että yhteisön kontrollin vuoksi ne eivät muuttuneetkaan niin paljon kuin nyt luulemme.
Pienet lapset haluavat kuulla samat jutut uudestaan ja aina uudestaan, etenkin jos on kyse heidän omasta elämästään.
Hauskaa, miten ajatus lähtee juoksemaan:)
Mulle sopisi tuo kuoleminen saappaat (=tohvelit) jalassa, mutta toisaalta voisin olla vanhainkodin ilopillerinäkin. Saisi höpistä ihan mitä sattuu ja kaikki vain nauraisivat.
Onneksi mun lapseni eivät joudu kärsimään höynähtäneestä äidistään, koska meillä ei ole lapsia. Mun äitini on tuota höpöttävää ja takertuvaa tyyppiä ja vaikka hänen luonaan kävisi kuinka usein, niin mikään ei riitä. Yritämme olla kuuntelematta hänen valituksiaan ja elämme omaa elämäämme, mutta joskus se on vaikeaa. Anoppia en ikävä kyllä ehtinyt tavata, mutta hän olisi varmaan ollut päinvastainen tapaus.
Liian harvoin tulee anoppilassa käytyä, vaikka mukavia ihmisiä ovat. Omaa vanhaa äitiä näen todella harvoin, koska välimatkaa on yli 500 kilometriä. Mutta samoja asioita tässä pohdiskellaan, omaa vanhenemista ja elämänpiirin kaventumista. Sulla on tosiaan hyvä blogi. Olipa hyvä, kun silloin pienessä sievässä lähdin harhailemaan sinne tänne. Pitäs olla oikeassakin elämässä pyrkimys pois vanhoilta tutuilta urilta. Mieluummin tietysti selvin päin ;)
Hauska juttu. Minunkin anoppini on huonokuuloinen, mutta erinomainen ruoanlaittaja, kalasopan varsinkin. Ja alkutaipaleella appi hyväksyi heti, mutta anoppi oli pitkään epäluuloinen ja varautunut. Ainokainen poikansa oli kuitenkin sentään 21-v. seurustelun alkaessa, että oli jo aikakin. Aikaa myöten anoppikin suli ja minusta suhteet on ihan hyvät.
Anoppi on oikea teräsnainen, vaikka täyttää ensi vuonna 80.
Minusta me olemme onnekkaita, kun olemme saaneet pitää vanhempamme näin kauan, mekin molemmat jo yli viisikymppisiä. Samalla lapset ovat saaneet pitää isovanhemmat. Erityisesti kuopukselle, erityislapsellemme, anopin kaiken kestävä hyväksyntä on ollut tosi tärkeää.
Mun anoppini on varsinainen teräsmummo: 80-vuotislahjaksi halusi mennä lastenlastensa kanssa pelaamaan tennistä ja meni myös! Varasi itse ajan. Mun mies on sanonut ettei uskalla ottaa minusta eroa sen takia että äitinsä suuttuisi siitä perinpohjin...
Omat vanhempani ovat 80- ja 86-vuotiaita. Isä dementoitunut ja äiti vihdoin ja viimein hyväksytty omaishoitajaksi. Ovat kasvaneet tiivisti yhteen 55-vuotisen avioliittonsa myötä. Äitiäni kunnioitan valtavasti: vain kansakoulun (6 luokkaa) käyneenä ja kotiäitinä uransa tehneenä hän seuraa maailman menoa ja esittää älykkäitä kommentteja eri asioista. Jaksaa hoitaa Alzheimeria potevaa isää. Näkee asiat monelta taholta ja hyväksyy muiden ajatukset. Kunnioittaa lähimmäistään ja seuraa ympäristöään huumorinpilke silmäkulmassa.
Terveisiä kotikaupunkiin!
Onpa upeana hehkuva ruusu!
Minulla ei ole kovin auvoinen anoppisuhde. Anoppini on ujo ja eristäytyvä, ei ota kantaa mihinkään ja välttää kaikenlaisia ristiriitoja. Hän on vanhanaikainen, maalta pienistä ympyröistä. Minä olen tyypiltäni tomera isosisko, hän avuton (oikeasti!) pikkusisko, 75-vuotias tyttö. Omaa kieltään kertoo sekin, että löysin sukulaissielun hänen 90-vuotiaana juuri kuolleesta isosiskostaan, joka on kasvattanut hänet.
Kaikki ne piirteet, mistä en miehessäni pidä, löytyvät anopista moninkertaisina. Joka kerran tavattuamme häntä minun on vähän aikaa vaikea sietää miestäkin.
(Miten niin oon vaikea ihminen?!)
Tykkään omista miniöistäni ja meillä on yhteistä puhuttavaa. En usko että ero on yhtä suuri kuin anoppini ja minun välillä. Mutta enhän voi oikeasti tietää, mitä he ajattelevat.
Heippos terppos kaikki bloggailijat ja etenkin Vicky.
Tuntuu kamalalta nyt "keskeyttää" henkiset keskustelut, mutta tunsin aivan pakottavaa tarvetta "jättää oman merkkini" tänne. Viimeset kolme ja puol tuntia olen kahlannut kaikki kirjoituksesi läpi, ja tullut siihen tulokseen, että olet juurikin sen moinen persoona joka itse haluisin "sitten joskus" olla:D
Aivan mahtavuutta. Oli se hyvä kahtella niitä suomi24 plastiikka juttuja (vaikka en ole itselleni mitään tekemässäkään) kun sieltä kautta löytää tämmöstä aatelia.
Haluan toivottaa hyvät jatkot kaikille ja pitäkäähän bloginne pystyssä! Nää on päivän pelastavia ruiskeita!=)
Terkuin ^^n-85^^ Lahdesta
Kävin lukemassa, mutta lenkin jälkeen oon niin poikki, että meen maate. Moikka! Ei oo anoppiin suhdetta. Hän ei enää muista minua, kun sai aivovamman.. onneksi??
Hmm..monenlaisia on anoppisuhteita. Toivottavasti itte osaisimme olla hyviä, mukavia, luottavia ym. anoppeja sitten kun miniä tai vävykokelas kohalle sattuu. Katriinan havainnot luonteenpiirteiden siirtymisestä seuraavaan polveen ovat usein tosia. Mutta niinhän se on omalla kohdallakin, siippa varmaan näkee minussa äitini tai isäni omituisia ja ärsyttäviä piirteitä.Kova palaute on: "Ihan oot kuin äitis!" sillä tokenee pahemmatkin erimielisyydet.
Kiitokset Lahtelaiselle mukavasta kommentista, hauskaa, että tänne "eksyy" väliin ihan uusiakin ihmisiä.Tervetuloa vastakin!
Upea ruusu. Omani lurpsahti jo päiviä sitten...
Niinpä, minullakin anoppilavierailu sujui oikealla asennoitumisella. Keskityin silloin kuuntelevan ja auttavaisen miniän rooliin. Onneksi vuosien päästä lopulta ymmärsin, että minun ei ole aina pakko mennä mukaan... Anoppi yritti hallita lähipiiriään loppuun saakka. Appi kuoli varhain - vain vanhin lapsistamme ehti nähdä hänet. Sympatiamme oli molemminpuolista. Niin sydämellinen...
Olipa kysymys... Mutta toivoisin, että pääni lakkaisi toimimasta viimeisenä. Ja toivoisin aikaa valmistautumiseen läheisteni kanssa...
Tällä hetkellä tulee mietittyä jo sitä, millainen anoppi ja aikuisten lasten äiti olen... Olen yrittänyt ottaa oppia omista kokemuksistani... Kasvua kaiken ikää...
Mielenkiintoisia nämä anoppijutut - itse kun olen välttynyt kaikkien miesteni vanhempien tapaamiselta! Nykyinen mieheni on ensimmäinen varsinainen "poikaystäväni" (onko nykyään 40-vuotias mies poikaystävä, hih?!) ja senkin vanhemmat asuu toisella puolella maapalloa. Aiemmat miessuhteet ovat olleet sen verran kummallisia ja osa ulkomaalaisia, joten en vaan ole yksiäkään vanhempia tavannut enkä käynyt perinteiseillä kahvikutsuilla "anoppilassa". Mun vanhemmat tykkää hirveästi mun miehestä ja mies heistä, joten se puoli ainakin on kunnossa! Tuntuu aina vaan jotenkin niin oudolta ja mulle kuulumattomalta asialta se, kun kaverit kertoo että "Janin vanhemmat tulee meille" jne. =)
Lähetä kommentti