Hissutellen

On pitänyt kiirettä tai ehkä tuo on väärin sanottu. Tarkoitin, että on pitänyt hidasta. Pian on takana erittäin mielenkiintoinen viikko, jonka äitini eli ämmi on viettänyt meillä. Isäni on ollut intervallihoidossa palvelutalossa ja sisarukseni ostivat ämmille 80-vuotis lahjaksi viikon luonani, eli he maksoivat matkat ja mie vastaan ylläpidosta täällä.



Ison Vasikkasaaren kasvi

Äiti on vieraillut luonamme ehkä noin 3 kertaa tämän 25 vuoden aikana eli todellakin harvoin. Ainakaan kolmea yötä enmpää, hän ei ole viipynyt koskaan aiemmin. Siippa on ollut töissä, tytär muuttopuuhissa eli olen ollut äitini kanssa kaksin varmaan enemmän kuin koskaan aiemmin aikuisena. Paljon ovat silmäni avautuneet viikon aikana. Olen saanut kurkkia maailmaan, johon meistä kaikki ovat menossa eli ikäihmisen elämään.

Äitini on ikäisekseen hyväkuntoinen, mutta toki remppaa löytyy, vaikka säännöllistä lääkitystä mihinkään ei olekaan. Askel on huomattavasti lyhentynyt ja on oltava tarkka siitä, että maastossa ei ole kovin paljon ylämäkeä tai ylipäätänsä korkeuseroja. Jalat eivät vaan suostu ottamaan kovin korkeaa askelta. Yllättäen parkkitalomme yksi rappunen on tosi korkea, mistä en ennen ollut tietoinenkaan. Kyllä maailma on erilainen liikuntarajoitteisen silmin. Portaissa on paljon eroja, jotkut ovat suorastaan mahdottomia. Kaiteethan ovat elintärkeitä- asia johon en ole edes kiinnittänyt huomiota. Penkkejä saisi kans olla tiheämpään, että voisi välillä jalkojansa lepuuttaa. Hissuttelemme äidin kanssa pari kertaa päivässä lenkin tässä puolen kilsan säteellä. Kyllä mun oli aluksi vaikea käsittää, kuinka hitaasti pitää oikeasti kävellä. Äidillä tuntuu olevan tarkka näkö. Kaikki uudet kasvit hän huomioi, kerää kauniita kiviä, bongaa linnut ja huomaa erilaiset värit taivaalta. Työaikana äiti kyllä ei ehtinyt moisiin kiinnittää huomiota.

Olen järjestänyt hänelle kaikenlaista pikkureissua aina jaksun mukaan. Aika pian totesin, että Helsingistä on turha edes haaveilla noilla jaloilla. Siispäs olemme keskittyneet paikkoihin, joihin pääsee lähelle autolla. Tänään teimme pienen venematkan Matinkylästä Isoon Vasikkasaareen. Saaressa kävelimme vähän toista tuntia ja joimme kahvit ja Tripin ( äidin vatsa ei enää kestä kahvia kuin tipan) Elämys se tuntui olevan- moneen kertaan äiti totesi, että oli se hyvä, että hän tämänkin ehti vielä kokea. Arvatkaas, mikä on äidin suurin unelma? Se, että vielä kerran pääsisi ulkomaille hyvässä seurassa. Muutaman ulkomaan reissun äiti on elämässään tehnyt ja niitä hän kaiholla muistelee yhä. Unelma saattasin vielä olla nippa-nappa toteutuskelpoinen, jos oikea seura ja paikka löytyy. Autossa äiti jaksaa istua pitkäänkin, koko ajan silmät tarkkailevat ympäristöä ja tekevät siitä huomioita ääneen.

Aurora vei meidät Nokkalasta Vasikkasaareen 10 minuutissa



Haukilahden laituri. Huomaa lokki, joka lähti juuri lentoon

Sunnuntaina kirjoitettua:

Yksi äidin tärkeä opetus mulle tämän viikon aikana on ollut, että hoida niin hampaasi, ettet koskaan joudu turvautumaan tekohampaisiin. Ne on niin hankalat ja ikenet tulevat tosi kipeiksi iän myötä. Ruokaa on pitänyt laittaa ajatuksella: jauhelihaa, perunamuusia, kasvisosekeittoa ym. helposti hienontuvaa. Äiti kyllä tykkäisi kaikesta ruoasta, mutta kun purukalusto ei ole enää yhteistyöhaluinen.

Kuulo on heikentynyt ja äidillä on mukana kuulolaite, mutta hän ei osaa sitä käyttää... Tarkoitus on , että hän varaisi nyt ajan ihmiselle, joka opettaisi kuulolaitteen käyttöä.

Ensimmäiset päivät täällä olivat selvästi vähän hankalampia, kotiasiat ja huolet tulivat usein mieleen, mutta mieli on rauhoittunut vähitellen ja jotenkin näyttää, että myös aktiivisuusaste on kohonnut. Pari kertaa päivässä äiti käy itsekseen pikkulenkillä. Käy hakemassa meille Iltalehden ja jotain herkkua, pelaa vähän Pokeri-peliä kaupalla. Mie en ymmärrä niistä peleistä mitään. Varoitan aina, että hän ei ottaisi kassia mukaansa, kun tuossa torilla pyörii monenlaista humppua. Kassi äidillä reuhottaa aina auki siihen malliin, että hän olisi varkaille todella helppo saalis. Kerran häneltä on kuulema lompakko vietykin kassista kotipaikkakunnalla.

Äiti ei ole soitellut kotiin paitsi kerran siskolleni. Kännykkä hänellä on ollut jo kauan, mutta ei ole ollut intoa opetella sitä käyttämään. Jouduimme kyllä sulkemaan kännykän aika pian täällä, koska isä soitteli siihen vähän väliä, eikä kuitenkaan puhunut mitään. Siskoni kertoi, että isä ei enää muista nostaa puhelinta korvalle, vaikka sillä innokkaasti soitteleekin. Sitä se Alzheimer tekee.

Muistot tulvivat äidin mieleen aina vähän väliä, välillä muistellaan huisia evakkomatkaa Ruotsiin lehmien kanssa, välillä omia lapsuuden muistoja ja tietenkin muistoja meistä lapsista. Kyyneleet tulevat silmiin herkästi. Jotkut muistot ovat niin vaikuttavia, että ne muistellaan päivittäin.

Muistin huononeminen harmittaa äitiä. Nimet varsinkin ovat hankalia ja välillä menevät sukupolvet sekaisin.

Äiti tekee teräviä huomioita huushollistamme. Hän on vakuuttunut siitä, että hänkin haluaa omaan kotiinsa Moccamaster-kahvinkeittimen, Ricola-yrttiteetä ja kunnon kaurapuuroa joskus aamuisin.

Tämän viikon myötä arvostan yhä enemmän niiden ihmisten työpanosta, jotka tekevät vanhusten kanssa töitä pienellä palkalla ja välillä kurjissa olosuhteissa. Voi vain kuvitella, kuinka rankkaa on hoitaa dementoituneita ihmisiä, joista jotkut ovat varsin ilkeitäkin.

Tässä me hissutellaan: äiti ja tytär. Tyttärellä leviämpi takalisto.

Huomenna, maanantaina, saatan äidin lentoasemalle ja kotimatka alkaa. Olen monta kokemusta rikkaampi ja uskoisin, että niin on äitikin.