Ötztal Itävallassa

Näyttääkö kukka tutulta? Tämä kasvaa villinä useillakin rinteillä

Kuten jo useamman kerran aikaisemminkin, lensimme ensin Helsingistä Muncheniin ja sieltä otimme alle vuokra-auton, tällä kertaa saatiin diesel Peugeot 308, joka tuntui jotenkin tutulta, kun kotiakin jäi Pösö tyttären käyttöön. Muutaman tunnin ajon jälkeen olimme sitten vuokrahuoneistossamme Ötztalin Längenfeldin kylässä. Olimme viime vuonna siellä jo viikon, että kylä oli tuttu. Kämppä oli noin 40 neliöinen hyvin varusteltu ja siisti, niin kuin aina Itävallassa. Tällä kertaa mikroaaltouuni puuttui, mutta eipä sitä kyllä kaivattu.

Heti sitten seuraavana päivänä eli sunnuntaina teimme eka reissun, joka suuntautui Griesin kylästä Nisslalmille. Yllättävän mukavalta tuntui nouseminen, vaikka etukäteen pelotti, että jaksaako mitään. Nousua oli noin 440 m ja reissu kesti 3,5 h. Keskiarvo sykkeeni oli 143, max syke 166 ja kaloreita paloi 1400 Ei hullumpi aloitus. Mutta heti siis sykkeet pomppasi rasvanpolttoalueen yläpuolelle (ja sen huomaa...)

Tässä sitä taivalletaan, siippa menossa

Längenfeldin kylän liepeilla on korkea seinämä, jossa voi oikeasti harjoitella kiipeilyä. Koko matkalla kulkee vaijeri, johon voi ittensä kytkeä kiipeilyvaljaisiin kuuluvalla pikkuvaijerilla, jonka päässä on lukkosysteemi. Tässä nuoria seinämällä.

Asuntomme makuuhuoneeseen alkoi aina klo 7.30 kuulua kova kilinä, silloin naapurissa asuva maanviljelijä johdatti kellokaulaisen karjansa niitylle syömään. Sitä ennen jo kylän kirkonkello moikasi noin kello 6 herätyksen kaikille Jumalaa pelkääväisille ja ahkerille ihmisille. Mie käänsin siinä vaiheessa vain kylkeä.

Välillä meille tavallisillekin tallaajille tarkoitetuiila reiteillä oli vaijerivarmistuksia. Tässä siippa yhdellä niistä. Silloin on hyvä pitää kädessä hanskoja, sillä välillä vaijerit ovat vähän rispaantuneita. Oikein hankalissa paikoissa oli vaellussauvatkin laitettava kasaan ja reppuun, että pystyi kaiken huomionsa suuntaamaan vain ja ainoastaan turvalliseen etenemiseen. Harvoin mulla iskee korkeanpaikankammo, mutta olen kyllä joskus senkin kokenut. Pahimpia mulle ovat korkeat paikat, jossa ollaan tyhjän päällä eli lattia on läpinäkyvää ritilää. Kun jalkojen alla on maata tai kalliota ei yleensä tunnu liian pahalta.

Reiteillä näkee myös paljon lapsia. Lapset voivat olla sidottuna vaijeriin, joka on kiinnitetty isän kiipeilyvaljaisiin. En voi kuvitellakaan, että suomalaislapsia saisi raahattua vuorille, kun suurinta osaa kuljetetaan autolla ovelta ovelle...

Sykkeet olivat reissuilla turhankin korkealla, mutta hyvin silti jaksoin. Kertaakaan en vetänyt itteäni ihan hapoille. Joskus kyllä pitkän alastulon jälkeen jalat vähän tärisivät. Tiesitkö muuten, että alastulo on oikeasti paljon rankempaa kuin ylösnousu? Ylös ei oikeasti pysty menemään liian kovaa, kun sydän ja keuhkot pistävät hanttiin, mutta alastulossa joutuvat koville lihakset ja erityisesti polvinivelet, siinä otetaan naisesta mittaa. Henkilökohtaisesti pidän enemmän ylösnoususta. Siinä kokee hyviä fiiliksiä: Hitsi, mie jaksan tämän ja mun kroppa on lujilla , mutta pysyy näillä kierroksilla mukana. Se on yllättävän hyvä tunne, sanoo nainen, joka vielä muutama vuosi sitten inhosi hikoilemista. Hiki lentää nyt ihan vapaasti ja ilmeisesti vapaasti lentävät myös mielihyvää tuottavat endorfiinit.