Odottavan aika on pitkä

Niin pieniksi kasvoimme- äskettäin

olit vaahteran lehdellä vierelläin.

Niin väljästi mahduimme sekunnin rakoon,

kuin aika ois antaunut onnemme jakoon.

Ei silmäni kanna ilon laidasta laitaan,

kuin pieneksi joskus tulla taitaa.

Muistaakseni Aale Tynniä

Heippa rakkaat kurkkijat ja tukijoukot!

Mie voin oikein hyvin, kiitos kysymästä. Tunnen rukousten ja tsemppausten voiman. Enää

ei ole edes itkettänyt muutamaan päivään. Mutta sitä en sano, ettenkö vielä asian tiimoilta itkisi.
Siskon tila on vakaa elintoimintojen kannalta, mutta häntä ei päästä tutkimaan kunnolla, ennen kuin syvänukutus voidaan purkaa. Nyt on siis vaan odotettava... Päivittäin lentelevät tekstarit ja puhelut pitkin Suomea.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Vanha ydinperheeni on jännästi tiivistynyt ja me jalkeilla olevat veljeäni myöten, olemme alkaneet ottaa uutta vastuuta myös isän ja äidin tilanteesta. Siskon sairastuminenhan aiheutti lumipalloilmiön, koska nimenomaa sisko oli se, joka huolehti isästä ja äidistä: oli yhteyshenkilö kotihoitoon päin, hoiti isän lääkärireissut, vei ruokaa ja kuljetti autolla tarvittaessa milloin minnekin. Juuri pääsiäisenä mulle valkeni kotikonnuilla käydessäni, miten upeasti siskoni huolehti vanhemmistamme. Tässä uudessa tilanteessa minua on nyt erityisesti ilahduttanut veljeni rooli. Se onkin oleellinen juuri siksi, että hän on ainoa meistä sisaruksista sairastuneen siskoni lisäksi, joka asuu samalla paikkakunnalla vanhempieni kanssa.

Mielenkiintoista tässä prosessissa on se, miten oma mieli toimii. Aluksi mieletön shokki: Ei voi olla totta! Nyt kun alkupamauksesta on kulunut jo yli viikko, mieli on jotenkin asettunut uuteen olotilaan. Tosin on myönnettävä, että meikäläistä ei ole Kauhajoen tilanne hetkauttanut ollenkaan. Ei vaan ole voimavaroja surra sitä nyt. Ehkä tuonnempana. Surussa kyllä oma napa on lähimpänä.

Tähän sisaren sairastumiseen liittyy nyt sellainen sivujuonne, että minunkin nuppini pitäisi tarkistaa. Saattaapi olla, että kannan päässäni aikapommia. Nimittäin samantyyppinen juttu oli veljelläni jo vuosia sitten, vaikakin lievempänä, nyt siskollani vakavana ja ikäjärjestyksessä mie olen seuraava. Aika moni on jo mulle sanonut, että heti tutkimuksiin, mutta en jaksa mennä vielä, ennen kuin siskon tilanteessa tapahtuu helpottava käänne. Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka eivät hoida tälläisia asioita, jos ovat riskeistä tietoisia. Ei se niin helppoa ole. Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. No, lupasin eilen tyttärelle, että hoidan asian ennen kuin lähden seuraavalle pitkälle matkalle.

Tänään mulla on vapaapäivä. Soitettiin mua töihinkin, mutta nyt tuntui siltä, että tarvin omaa aikaa. Huomenna taas töihin ja perjantaina jatkan uniryhmäohjaajakurssia. Uniakin olen nähnyt, tosin en niin paljoa. Viime yönä näin kyllä unta, joka mua suorastaan nauratti aamulla. Unessa minuun oli kuolettavasti rakastunut eräs nuoruuteni tuttava... itse olin unessa kovin hämmentynyt siitä, että miten se minusta nyt noin innostunut on. Imarreltu olin kanssa vaikka oikeassa elämässä tyyppi on sellainen, että en tikullakaan koskisi - tällä elämänkokemuksella.

Näihin tunnelmiin, kurkkijat, päätän raporttini ja alan tekemään hyviä töitä huushollini hyväksi. Ellen sitten karauta bussilla Omppuun. Aamulla olin superaikaansaapa, vein huoltoon tyttärelle ostetun mikroaaltouunin, joka on maannut tässä työhuoneeni lattialla sellaiset pari kuukautta...
Voimia loppuviikkoonne!