Pilvellä on kultareunukset

Viikonloppu on taas takana. Perjantaina olin hauskoissa pippaloissa. Naisia oli paikalla parikymmentä, hauskaa ohjelmaa, vähän purtavaa, hyvää musiikkia ja viiniä. Mitäpäs siihen muuta tarvittaisiinkaan. Tunnelma oli mahtava, varsinkin kun tanssimme jonossa Dirlandaata pöydän ympäri. Täytyy sanoa, että ylipäätänsä hauskimmat juhlat mun elämässäni on pidetty naisporukoissa. Naiset osaavat todella irrotella keskenään - ainakin minun naistuttavani. Kun miehiä ei ole läsnä, jää tietynlaiset jännitteet pois. Itseironia kukkii ja voimme oikein porukalla nauraa itsellemme. Joka osaa nauraa itselleen - siltä ei tule iloa elämässä puuttumaan.Onhan meissä naisissakin sitten niitä, joitten on aina kokeiltava flirttitaitojaan, jos yksikin miespuolinen on paikalla.

Lauantai aamun olinkin vähän heikommassa hapessa, mutta heräsin, kun ystäväni T soitti tulevansa aamukahville. Oli siitä toki sovittu etukäteen, mutta enhän mie muistanut. Mutta, no problem, T pyrähti paikalle, kahvit keitettiin ja paransimme maailmaa kahvin kera ja Buranan. T oli myös viettänyt naisporukassa edellisen illan ja jaoimme yhteisiä tunnelmia.

Tänään sunnuntaina kävimme muutamassa huonekalunäyttelyssä ja etsimme lähinnä mulle sitä elämäni nojatuolia. Olen haaveillut pitkään sellaisesta mekanismituolista, joka pyörii, keinuu, menee lähes makuuasentoon ja josta rahi nousee vivusta kääntämällä. Se tuoli jotenkin symbolisoi mun uutta tilaani: omaa työhuonetta ja tyhjää pesää. Vielä ei löytynyt sopivaa. Yllättävän moni tuoleista oli aika kapeita, mun leveä persukseni ei mahtunut kaikkiin väljästi. Olen ajatellut , että sen pitäisi olla kangaspäällinen, koska nahka on minusta aika kylmä ja liukas. Mieluiten ottaisin alcantarapäällisellä, mutta ne on sikakalliita. Hintahaitari on muuten melkoinen. Jonkinlaisen mekanismituolin saa jo 270€, mutta laadukkaammaat maksavat jopa 1500€. Eipä tässä kiirettä, pikkuhiljaa kalustelen huonetta mieleisekseni. Vanhat Laura Peterzenin verhot ajattelin sinne laittaa. Nythän on tämä retro muotia. Ostimme nuorena parina laadukkaat verhot joista siis riittää iloa vielä yli 20 vuoden päästä.

Kävimme siipan kanssa kävelyllä ja kohtasimme hupaisan näyn. Kolmen joutsenen porukka harrasti kuviokelluntaa. Kaksi oli valkoisia ja yksi aikalailla harmaa, luultavasti tämän kesän poikasia.

Onni on lipua pitkin veden pintaa

Terveiset sieltä minne aurinko ei paista...

Jäävuorten huiput

Siippa ihmettelee, miksi mie en yhtään käsittele noita digikuvia. Syy on se , että mie en viitti. En viitti opetella noita kuvankäsittelyohjelmia. Ainakaan vielä. Jotenkin mulla on sellainen tunne, että mun keskittymiskykyni on heikentynyt. Voisko se liittyä näihin "viihdevuosiin"? Pinna kans käryttää välillä aika nopeasti. Onneksi ei ole pieniä lapsia enää itellä kärsimässä äksyilevästä äidistä. Siippaa väliin pelottaa. Hyvä niin. Meidän suhteessa pelaa tietty kauhun tasapaino. Se vaatii molemminpuolista kunnioitusta. Ettei ihan pääse silmille hyppimään kumpikaan.

Tasaista viikkoa kaiklle kurkkijoille!

Katu täyttyy askelista, elämä on kuolemista

Kirkasvalolamppu on taas otettu käyttöön. sillä aamulla 6.30 on yllättävän pimeää. Aika pimeää on vieläkin. Vaahteroiden paras väri on jo mennyt yli ja osa lehdistä on tippunut maahan. Nyt se alkaa. Rankin vaihe vuodessa on alkamassa, "pimiä pimiää vasten", niin kuin mun äitini tapasi sanoa.

Olen syntyisin pohjoisesta ja ihmettelin lapsena sitä "kaamos-hössötystä". En minä pimeästä kärsinyt siellä, pysyvä lumi tuli usein jo lokakuun puolella ja marraskuussa mun synttäreiden aikaan oli jo takuutalvi. Lumi valaisee niin paljon ja tuo sellaisen ihanan rauhan, isot valkeat pinnat. Ja on mahdollisuus hiihtää. Kävin joskus hiihtämällä töissäkin, kun koti ja työpaikka sattuivat saman valaistun ladun varrelle.

Olen asunut nyt kohta 25 vuotta Espoossa ja nyt tiedän, miltä kaamos tuntuu. Se on loputon sarja märkiä, sohjoisia päiviä, pimeitä päiviä ja iltoja , jolloin ei jaksa muuta kuin nuokkua ja käydä valillä jääkaapilla. Aamulla on valmiiksi väsynyt, kun pitäisi nousta töihin. Tuulee niin että tukka lähtee. Väliin jopa ukkostaa talvellakin. Ja jos sataa lunta se ehtii sulaa sohjoksi ennemmin kuin ilo lumen tulemisesta on ehtinyt tajuntaan

Ilmastomuutos on varmasti todellista. Lunta on männä vuosina odoteltu pohjoisessakin. Ehkäpä tunnistaisin kaamoksen nyt sielläkin.

Kukahan näitä mun juttuja lukee? Lukijoita viime postauksella oli yli sata, mutta ei yhtään kommenttia. Mistähän se kertoo? Vaikka toki nautin kirjoittamisesta ihan itselleni, toivoisin, että saisin jotain kommenttia siitä, mitä ajatuksia kurkkijat saavat tekstistä tai kuvista. Sekin olisi kiva kuulla, jos mitään ei virity.

Olen kirjoittanut päiväkirjaa 11- vuotiaasta , välillä säännöllisemmin, välillä huonommin. Ne kirjat ovat aarteitani nyt tässä iässä. Voin aina tarkistaa, millainen se pieni tyttö oli ja mitä ajatteli. Se pieni tyttö on yhä piilossa tämän ihroittuneen, harmaantuneen kuoren alla. Blogin pitämisessä ainakin mie ajattelen niin- on oleellista juuri pieni vastavuoroisuus/ peilaaminen. Perinteisen päiväkirjan pidossa vastavuoroisuus käydään vain oman pään sisässä.

Villiviini seinässä on metrin korkeampi...

Kommentti päivässä piristää kummasti ja laittaa uutta kirjoitusprosessia liikkeelle. Tai sitten nää jutut on vaan niin ajatuksia/ kommentteja herättämättömiä, että on parasta siirtyä takaisin perinteiseen päiväkirjaan.

Suppilovahveroita torilta 4€ litra. Näistä soossi illaksi.

Pois kauas pilvet karkaavat, niin minäkin...

Kattilajärvi siellä alhaalla kattilassa

Kaunokainen



Ja toinen... olisko isohapero?

Otsikosta puheenollen, en ole tainnut muistaa kertoa, että olen monen muun asian fanituksen lisäksi Badding- fani. Tosin kaikki mun fanitukseni ovat aika hiljaista laatua. Mulla on levykokoelmassa koko Baddingin tuotanto "Suomen Talvisodasta" asti ja monet hänen tulkitsemansa biisit on mulle tärkeitä. Tuo Pilvet karkaavat liittyy vahvasti mun Juhannukseeni vuosimallia 1974 . Sittemminhän biisi soi jatkuvasti Aki Kaurismäen leffan myötä. Kerran olen nähnyt Baddingin livenä. Olin silloin tosi nuori, siis 13-vuotias. Ihana miten musiikki voi oikeasti viedä ajassa taaksepäin, kokee samoja fiiliksiä kuin 13-vuotiaana. Tunteet oli silloin niin vahvoja, nykyään tuntuu harvoin vahvasti. Jotenkin mun tunne-elämä on latistuneen oloista, siis hyvin tasaista. Ehkäpä pian alkavat vaihdevuodet tuovat taas kunnon kiukkua pintaan. Pääasia, että joltakin tuntuisi - silloin sitä tuntee elävänsä eikä vain olevansa olemassa.

Hevoskastanjan alla kauppamatkalla

Vihreä tekee hyvää silmille

Huomenna menen katsomaan ennakkonäytökseen Hurriganes-elokuvaa. Hurriganesin keikoilla kävin useampaankin kertaan hamassa nuoruudessani. Meillä on tulossa ja on jo ollutkin konserttirikas syksy. Siippa meillä pitää huolen siitä puolesta. Hän siis sanoo, mihin konsertteihin mun täytyy liput ostaa. Tulossa on vielä Rush, Liekki, CMX, Riverside, Porcupine tree ja Vesa-Matti Loiri. Näistä vain Loirin konserttiin olin itse aktiivinen ja hommasin omasta toiveestani liput. Loirin konsertteja kehutaan valtavasti, mutta en ole ikinä niissä käynyt. Nyt otan vahingon takaisin, kun se vielä on mahdollista. Siippa siis harrastaa vähän laajemmin musiikkia kuin minä. Mun makuni on kapea ja rajoittunut. Mutta täytyy sanoa, että siipan seurassa pääsee aina jotain uutta kokemaan. Kuulin Liekkiä tänään radiosta ja se kuulosti mielenkiintoiselta. Se on minusta aika yllättävää, miten nopeasti huippukonserttien liput myydään loppuun. Pitää todella olla kärppänä, että ehtii saada lippuja. Konserttitarjonta on kyllä pääkaupunkiseudeulla parantunut koko ajan.

Kuten kuvista näkyy, olimme pikkuretkellä tänään Nuuksion Kattilassa. Onneksi lähdettiin ajoissa, sillä moni muukin oli saanut saman ajatuksen kauniina syys sunnuntaina. Autoja tuli virtanaan vastaan, kun me olimme tulossa jo poispäin Nuuksiosta. On mukavaa huomata, että vanhemmat tuovat lapset mukanaan ja totuttavat heitä jo pienestä luonnossa kulkemiseen ja siitä nauttimiseen. Tosin muutamat puupäät eivät kerää roskia mukaansa lähdettyään nuotiopaikalta. Pelotti hirvikärpäset, mutta ei niitä nyt jostain kumman syystä näkynyt ollenkaan. Hirvarit on tosi ällöttäviä ja tunkevat vaikka kumipuvun alle... Muista lentävistä puheenollen näimme yhden korean närhen reissulla. En ehtinyt kuvata, on se kyllä korea otus, mutta se kamala ääni... Ei ole samalla linnulle annettu sekä ääntä että ulkonäköä.

Parin tunnin jälkeen alkaa yksi viime vuoden suosikkiohjelmistani: Maajussille morsian. Se on niin ihanan liikkis ja todella erilainen, kun amerikkalaisversiot samalla sapluunalla. Suomalaiset on jotenkin niin aitoja tavallisia lökäpöksyjä. Tyttären kanssa kommentoidaan sitten ohjelman jälkeen ja funtsitaan, kuka meistä sopisi parhaiten farmarille kumppaniksi. Siippa inhoaa ohjelmaa ja poistuu nettiin surffaamaan, mikäli vanhat merkit paikkansa pitää. Lopettelen silä hunajapomelo kutsuu. Oletteko maistaneet? Se on ihana hedelmä, jota taas saa kaupoista noin jouluun saakka. Työteliästä viikkoa kaikille!

Uhrauksia ja uhreja

Vietnamilaista munankuoritekniikkaa makkarin seinältä

Torstai on toivoa täynnä- sanotaan. Minun torstaini on ollut kujanjuoksua aamusta iltaan. Tulin aamulla yllätetyksi yöpuvussa aamiaiselta klo 7.20 puhelinsoitolla, että mun piti olla palaverissa klo 8.30 Stadissa. Pidin melkoista haipakkaa, mutta ehdin. Olin itsekin hämmästynyt Maantiekiitäjän kyvyistäni. Siis tiukan paikan tullen ehdin tosi rivakasti paikasta A paikkaan B. Mutta mun aamurutiiniini on lyhyt. Pissalle, syömään lehden kera, suihkuun, vaatteet päälle ja menoxi. Eniten aikaa vie syöminen Hesarin kera. Meikkaamaan en ole oppinut vieläkään. Nyt siitä tosin olisi jo hyötyä. Tukan kampaan yleensä joka aamu.

Ystäväni T ihmetteli, että enkö mie todellakaan käytä silmänympärysvoidettakaan. En käytä. Olen kokeillut useampaakin merkkiä, mutta kaikki kirvelevät ja osa vielä turvottaa luomet niin, että ei todellakaan ole rypyn ryppyä pingispalloluomilla... Olen mie vähän ryppyinen, mutta en kauhian. Tai sitten mulla on vain huono näkö. On minua siunattu rasvaisella iholla, joka ehkä rypyttyy vähän myöhemmin. Rasvaa nautin sisäisesti huomattavasti enemmän kuin käytän iholla. Päästyäni yli 40 ikävuoden, olen tosin alkanut käyttää kasvoissa rasvaa ainakin saunan jälkeen. Yleensä ihan jotain halpuri-merkkiä, paitsi nyt sorruin ostamaan Rocin liftaavaa kasvovoidetta, kun se oli apteekissa huipputarjouksessa (10€)

Meillä on siipan kanssa tapana rasvata aina joskus toistemme jalat. Se tuntuu ihanalta- varsinkin siipasta. Mie olen kova tyttö kutiamaan jalkapohjista.

Siitäpäs tulikin mieleen, että nyt mulla on taas menossa ukkovarpaan kynnen kierrätys. Nimittäin mun varpaankynnet on sen malliset, että melkein joka kesä isovarpaan kynsi jotenkin viottuu tökätessään vaelluskengan kärkeen. Mulla on menossa noin viides kynsi nyt. Ensin se mustuu ja yleensä irtoaa 4-6kk päästä, jolloin sen alla on jo tulossa pienen pieni uusi kynsi. Mutta yleensä se ei ehdi "täysikasvuiseksi" vielä seuraavaan kesään, eli noin joka toinen vuosi on sitten vaihtovuosi. Tänä kesänä muistan, että pari kertaa nippasi vähän kynteen ja niin siinä taas kävi. Mulla on teoria, että nämä uudet kynnet ovat jotenkin heikompilaatuisia kuin se alkuperäinen. Että miksi kynnet sitten irtoaa? Who knows. Sen täytyy johtua kynsien mallista, mulla on jotenkin kovasti kuperat kynnet ja kynsi ulottuu hyvin nopeasti yli varpaanpään. Siipan kynnet eivät ole irronneet koskaan, ne on sellaista varpaan päällä köllöttävää sorttia. Tsekkaapas omasi, miltä näyttää? Ensi vuonna taidan kokeilla jotain teippaussysteemiä, josko siitä olisi apua.

Työelämän kiemuroissa olen tällä viikolla funtsinut työpaikkakiusaamista. Miten oikeasti ihmiset voivat olla tosi katalia toisilleen- aikuiset ihmiset. Itse en koe tulleeni kiusatuksi työpaikoissani, mutta tapaan ihmisiä, jotka kohtaavat tuota todellisuutta päivittäin. Meillähän on nykyään aika tiukka laki työpaikkakiusaamisesta ja se asettaa esimiehet todella vaativaan paikkaan. Kiusaamiseen on puututtava välittömästi. Moni esimies ei tunnu ymmärtävän asemansa velvoituksia ja luvattoman monta kertaa kiusaaja on itse esimies. Huh-huh.

Tyhjän huoneen lattia on peitetty suojapaperein, seinät on pesty Maalipesulla, reiät on tasoitettu ja viikonloppuna alkaa maalaaminen. Päädyimme rohkeaan valintaan : maalarinvalkoiseen värisävyyn. Jos hommelit sujuu näin rivakasti, niin viikon päästä olemme kiertelemässä huonekalukaupoissa ja valitsemme ensimmäistä kunnon nojatuolia tähän huusholliin. Olen ajatellut sellaista mallia, josta saa vivusta kääntämällä pallin jalkojen alle. Siinä mie sitten istuskelen ja nautin hyvästä kirjasta ja naukkailen vinkkua.

Nauttikaa tekin hyvistä kirjoista ja paremmista viineistä viikonlopun aikana!

Syksyinen sunnuntai

Taas alkaa viikonloppu olemaan putkessa. Nopiasti meni rankan työviikon perään. Tämä viikko näyttää vielä tässä vaiheessa rennolta, mutta keikkaa saattaa pukata ihan yllättäen. Huomiseksi olen varannut itselleni kampaajan, niinpäs en kaipaakaan töitä.

Olen todella metsittyneen näköinen. En ikinä ole onnistunut pääsemään sopivaan tahtiin tässä tukanleikkuuasiassa. Lyhyt tukka on oikeasti kallis tukka. Jos sen nimittäin aikoo pitää mallissaan. Mie en ikinä onnistu siinäkään. Viimeksi kävin leikkauttamassa 3.7. ja ihan uudessa paikassa. Tulos tosin oli mielestäni niin hyvä, että tilasin nyt sinne uudestaan ajan. Tämä mun luonnontaipuisa tummmanruskea/ harmaa (kostealla kihara) tukka ei nimittäin ole helppo leikattava ollenkaan. Tummaruskean joukossa on jo paljon harmaita, lasimaisia sojottavia hiuksenpätkiä. Vanhuus ei siis tule yksin. Jos mun tukkaa yrittää kasvattaa, alan muistuttaa Outi Heiskasta. Siippa yhä haaveilee välillä pitkätukkaisesta vaimosta - pitäs vaan vaihtaa koko eukko tässä tapauksessa.

Värjäysrumbaan tämän kuontaloni kanssa en lähde. Sitä ei kestä rahat eikä kärsivällisyys. Raitoja ajattelin kuitenkin nyt kokeilla. Niitäkin mulla on ollut vain pari kertaa elämäni aikana. Jännittävää katsoa, miltä uusi looki sitten näyttää.

Tyhjän huoneen projekti on vähän liikahtanut. Kävimme eilen rautakaupassa ostamassa Maalipesua, tasoitetta ja "maalarinvalkoista" Remontti-Ässää. Kellarista haettiin valmiiksi suojapaperit, tela ja muut vehkeet. Siis urakka alkanee joku iltapäivä. Emme ole mitään remonttireiskoja kumpikaan, vähän jännittää, onnistuuko seinän maalaus kahdelta tumpelolta. Yritystä meissä kuitenkin on. Tämä pohjatyö on tylsää, mukavampaa olisi päästä sisustamaan. Mutta oikeasti sen huoneen seinät ovat kaameassa kunnossa, kun tytär on siinä asustellut viimeiset 10 vuotta. Kyllä täällä paikat rupeavat vuorotellen huutamaan apua, kun on asuttu tässä asunnossa pian 18 vuotta. Isoimmat rempat on tehty nyt muutaman vuoden sisällä, mutta tätä pintaremppaa riittää vielä.

Ostin eilen onneton sitä Fazerin sinisen "Lontoonrae" versiota. Jäin heti nalkkiin. Lakun ja suklaan yhdistelmä on mulle vastustamaton. Nuorempana olin intohimoinen salmiakin syöjä, mutta se on jäänyt nyt vanhempana pois ja tilalle on tullut lakun popsinta. Parasta lakua mun mielestä on Pandan lakut. Paksu Pepe pitää pirteänä. Kyllä mie tykkään myös niistä Leafin täytelakuista. Karkkipusseista mun suosikki on Pandan Laku-Mix. Kokeilkaapa. Suklaata syön silloin tällöin, (siis eilen) mutta tavallisesti vain kohtuullisia määriä kerrallaan eli noin patukallisen. Mitkäs ovat kurkkijoitten lempparinamit? Antaakapas tulla salaisten paheittenne esille!! Mun suuri heikkouteni makean puolelta on kunnon hiivapulla. Varsinkin puolukkapiirkka ja rahkapiirakka tai ylipäätänsä hiivataikinaan leivotut jutut tuoreena, NAMMM!! Mutta makeaa enemmän arvostan ja syön kunnolla tehtyä ruokaa. Kesäkuun arkistoa jos kaivelette, niin huomaatte, että siinä on kalori jos toinenkin päässyt muutumaan energiaksi tai läskiksi. Tosin tuo ruoanlaitto innostus on mulla vähän sellaista kausittaista. Mutta säännöllinen ruokailu säännöllisen unen lisäksi pitävät minut kunnossa. Siippakin on oppinut vuosien saatossa, että minua ei kannata päästää nälkäiseksi, tulen nimittäin pirun kiukkuiseksi silloin. Alhainen verensokeri ei sovi minulle. Tsäpäkkää alkavaa viikoa kaikille!

"Varjot meidän vain, käy aina rinnakkain... "vasemmalla äippä, oikealla muutaman sentin pitempi tytär . Tuo "Varjot" biisi Maaritin laulamana on hieno.

Entistä ja uutta

On ollut mielenkiintoinen viikko. Tässä freelancer roolissani olen tehnyt kahta työtäni. Sitä- josta olen virkavapaalla, olen heittänyt keikkana 2½ päivää ja uutta työtäni työnohjaajana olen tehnyt kahtena päivänä.

Vanhan tutun työn tekeminen uudessa ympäristössä avaa silmiä. "Ai- näinkin voi tätä hommaa hoitaa..." Kyllä varmasti aika monia ihmisiä hyödyttäisi vaihtaa työpistettä, vaikka työn sisältö pysyisikin samana. Katselen uusia työyhteisöjä myös työnohjaajan silmin: miten rakenteet pelaavat, millainen on tunneilmasto, tuleeko perustehtävä hyvin hoidetuksi ja miten johtajuus työyksiköissä näkyy tai on näkymättä. Yllättävää on ollut se, kuinka nopeasti aistii työpaikan hengen vieraana ihmisenä. Tämä on hyvä pitää mielessä suhteessa asiakkaisiin, työntekijät olemuksellaan ovat kuin työpaikan käyntikortteja.

Tahti on kiivasta joka puolella. "Löysät pois" puhetta kuuli varsinkin kuntapuolella paljon muutama vuosi sitten mutta nyt sitten porukka on vedetty tosi tiukille. Liiankin tiukille. Tämä tiukkuus tuntuu erityisesti kaikista heikoimmille lenkeille eli niille, jotka eivät pysty/ kykene pitämään oikeuksistaan huolta, kuten pienet lapset ja sairaat.

Kun ajelin aamulla töihin, satuin paikalle jossa koululainen oli törmännyt auton kanssa. Koululaisella ei kypärää näkynyt ja hän makasi kyljellään tien vieressä auttajien hääriessä ympärillä. Siinä varmasti odoteltiin ambulanssia. Päällisin puolin koululainen näytii "ehjältä", mutta kyllä nuo törmäykset ovat tosi vaarallisia ja sisäisiä verenvuotoja voi tulla. Jonkun äidin ja isän lapsi. Kummallista, että vieläkään tuo kypärän käyttö ei ole lyönyt täysin läpi. Itse olen jo niin tottunut pyöräilykypärän, että on oikeasti turvaton ja alaston tunne, jos kypärä unohtuu.

Vielä kyllä muistan senkin ajan, kun ei edes autossa käytetty turvavöitä. Siinä miekin keikuin seisaaltani Kuplavolkkarin etupenkkien välissä olevalla alueella takapenkin puolella. Siitähän olisin lentänyt kuin leppäkeihäs läpi tuulilasin, jos olisi kipakka jarrutus tullut. On meitsilläkin ollut suojelusenkeli aina mukana. Näin muuttuu ajat ja tavat. Tottumus on kuitenkin yhä toinen luonto.

Mie tykkään lampaan lihasta. Se vaan harmittaa, kun melkein kaikissa valmiiksi marinoiduissa lihoissa on mukana valkosipulia. Mie onneton olen allergisoitunut valkosipulille jo monta vuotta sitten. Sitä ennen popsin valkosipulia vahän joka ruoassa ja otin lisäksi puristeina, kun se oli niiin terveellistä. Nyt on tahti muuttunut ja olen löytänyt monia muita mausteita valkosipulin sijaan. Valkosipuli itseasiassa peittää monet muut hennommat aromit allensa.

Kävin pitkästä aikaa vesijuoksemassa toissa päivänä. Uinti jäi rintojen pienennysleikkauksen vuoksi tosi vähille tänä kesänä, mutta otetaanpas nyt vahinko takaisin. Yritän käydä juoksulla ainakin kerran viikossa. Unikin oli selvästi parempaa liikunnan jälkeen.

Virkkua viikonloppua tutuille ja tuntemattomille kurkkijoille!

Kuvia lomalta vielä kerran

Murmelinpoikanen

Glorerhütte

Kalsissa Grossdorfin kylänaukio




Kaunis talo Kalsissa

Heippa kurkkijoille!

Lasten elämyspolku : Mitä metsässä kuuluu

Lucknerhütte ja taustalla Grossglockner

Münchenin Hofbräuhaus ja infernaalinen meteli

Blogini on joutunut häirikkökommentoijan ilmeisesti automaattiselle lähetyslistalle, siksi jouduin lisäämään tuon sanavahvistuksen kommentoijille. Älkää antako sen häiritä, vaan laittakaa vaan blogin sisältöön liittyvää kommentteja edelleenkin. Toivottavasti ongelma saadaan näin kuriin. Oletteko muuten joutuneet itse häirikön kynsiin?

Surffausta keskellä Müncheniä ja ostoskadun vilinää

Syksyn kirpeys

Näkymä Hanikan lintutornista. Taustalla Soukan korkeita taloja. Syksyn värejä ei vielä näy.

Heipsan. Kävimme pienellä luontoretkellä Hanikan lintutornilla. Linnut pysyivät piilossa kaislikon suojissa, mutta muutama kuvauskelpoinen sieni näkyi. Olen vielä niin aloittelija tämän kameran kanssa, että vasta tänään kokeilin yhtä kameran ominaisuutta eli pistetarkennusta... Kyllä mun nyt täytyy tosissaan alkaa lukea sitä kameran käyttöohjetta. Olen vaan niin pirun laiska opettelemaan uusia asioita. Varsinkin kaikkea tekniikkaan liittyvää. Autonkin osaan nippa nappa tankata, mitään muuta mun on turha yrittääkään. Tosin kyseessä voi olla tämä kuuluisa motivaation puutekin. Ihminen oppii melkein mitä vaan, jos on motivaatio kohallaan.

Muutama sieni näkyi. Olisko tämä ukonsieni?

Vielä on kesää jäljellä ja orvokit kukkivat yöpakkasiin saakka

Retken päätteeksi kävimme tyttären kämpillä. Ripustin sinne tyttären apuna verhot keittiöön, kyllä huoneen yleisilme muuttuu verhojen ripustuksen jälkeen aika paljon. Tunnustus: Hävettävää, mutta totta - mulla ei ole ollut verhoja olohuoneessa moneen vuoteen, on vain sälekaihtimet. En ole saanut aikaiseksi hoitaa asiaa, kun se vaatisi vähän enemmän funtsaamista.

Sain viestiä, että mun sivuille ei pääse kommentoimaan. Ihmettelin asiaa, kunnes muistin sekoilleeni muutama päivä sitten, kun halusin poistaa yhden kommentin. Tulin vahingossa muuttaneeksi asetuksia. Sorry, kommentoida siis saa ihan mielellään ja poistan todellakin vain kommentit, jotka eivät oikeastaan pätkääkään liity tähän mun juttuun.

Eilen oli ruokavieraita ja kiitollisia sellaisia. Ihana laittaa ruokaa sellaisille vieraille, jotka syö kunnolla, eivätkä ole juuri aloittaneet laihdutusta. Olin kerrankin niin topakka, että yösydännä siivosin lopuksi pöydän. Sain siis aloittaa sunnuntain puhtaalta pöydältä, great!

Metsän suloisin kivi, jolla kasvoi saniaisia ja muita ihanuuksia

Matkakertomus jatkuu

Näkymä Grossdorfiin, yhteen Kalsin taajamista

Längenfeldin kylä jäi taakse ja auton nokka laitettiin kohti Itä-Tirolia ja Kalsin kylää. Ajettiin koukaten Italian puolelta, koko päivä pitkin kiemuraisia vuoristoteitä. Ajattelin moneen otteeseen, että ensi vuonna ollaan kyllä vaan yhdessä paikassa, on se kämpän muuttaminen paakkaamisine ja autossa istumisineen niin rasittavaa. Vaihtopäivän sääkin oli vielä aivan upea, ja reissujen kannalta se meni ihan hukkaan.

Kalsin kylä on tosi pieni ja Grossdorfin taajama, jossa asuimme sijaitsi 1200 metrin korkeudella. Eka vuorireissu päästiin tekemään sunnuntaina. Kävelimme pitkin jokilaaksoa ensin Kalser Tauern Hausille ja jatkoimme sieltä vielä tunnin ajan Dorferseelle. Seuraava päivä satoi kuin saavista kaataen. Niinpäs lähdimme Lienziin, läheiseen kaupunkiin shoppailemaan. Sieltä löysin ittelleni uudet vaellussauvat, joissa on mukana pieni jousitus. Kun heräsimme seuraavaan aamuun, huomasimme , että vesi oli satanut lumena korkeille huipuille. Siis jälleen oli tyydyttävä laaksovaellukseen. Tulipahan kunnolla pyörittyä laakson pohjakin. Siippa meinasi ihan masentua säitten kanssa.

Dorfersee kaikessa kauneudessaan ja karuudessaan

Laaksokävelyn satoa: traktori ja lehmä

Kalsin kämpän erikoisuus oli leipomopalvelu. Illalla kirjoitettiin vihkoon , mitkä leivät/sämpylät halusi tilata leipurilta. Vihko laitettiin korissa pieneen kaappiin, johon myös posti tuli tien varteen ja kas aamulla sai noutaa heti 7 jälkeen tuoreet leivät. Tuollainen palvelu olisi ihana kotonakin...

Ensimmäinen tilauksemme on toteutunut, NAM!

Keskiviikkona vihdoin taivas oli suosiollinen ja pääsimme vuorten valloitukseen. Tällä kertaa menimme ylös Kalsista tuolihissilla ja sieltä jatkoimme jalan Blauspitzelle (2597 m) Oli aika hurja reitti paikka paikoin. Pelottikin , mutta siitä selvittiin kunnialla ja kirjoitimme huippukirjaan nimemme . Palvelu pelaa täällä päässä nyt. Siippa toi mulle gintonicin = )

Perjantaina teimme koko lomamatkan "kuningasreissun", niin kuin mulla on tapana rankin reissu nimittää. Siippa kyllä ehdottaa, eikö kyseessä voisi olla "keisarinnareissu" Itävallassa kun ollaan. Matka oli Lucknerhausilta- Lucknerhüttelle-Stüdlhütte- Klorer Hütte- Lucknerhaus. Reissu kesti 8½ h taukoineen ja kaloreita paloi 3218 kcal... Siellä sitten jouduimme lomamme kovimpaan paikkaan. Lyhin reitti Klorer hüttelle oli merkitty mustalla ja todellakin sitä se oli. Vaijereita ja nelivetoa eli oli pakko pistää sauvat pois ja ottaa kädetkin käyttöön, että pystyi etenemään. Kuvia pahimmalta kohdilta ei ole. Siinä ei todellakaan aleta kuvaamaan. Väliin mietin, että tännekö sitä jäätiin, Itävallan multiin. Enpä muista, milloin olisin ollut niin helpottunut, kuin sen pahimman osuuden jälkeen. Koko matka ei siis ollut kamalaa, vain noin 1 h osuus siitä.

Sydän hakkasi melkoisia lukemia ja olen vielä onnellisen tietämätön edessä olevasta...

Ostin tyttärelle "pölynkerääjän". En todellakaan ole koristeihminen, mutta tämä patsas puhutteli minua erään liikkeen ikkunassa ainakin viikon aina ohi kulkiessani. Lapsi on maailmalla siis omassa kämpässään, suojelusenkeli hänen kanssaan, kun iskä ja äippä eivät ole koko ajan läsnä. Näin uskon.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie...

Virkistävää viikonloppua kaikille!

Kirkkoja ja uusia haasteita

Längenfeldin yläpuolella sijaitsevan Brandin kylän kappeli

Ihana aamu tänään , aurinko paistaa. Olisikohan nyt Alpeillakin kirkas sää?

Vielä tähän muutama muistelo Längenfeldin viikolta. Yksi päivä me vuokrattiin pyörät. Tai oikeastaan se kuului tähän Ötztal korttiin ilmaiseksi kahdeksi päiväksi. Niin sitten viiletettiin pitkin lähikyliä ja käytiin sillä reissulla myös paikallisessa kotiseutumuseossa. Kotiseutumuseon vieressä oli paikallinen erikoisuus eli maitobaari. Auki 24 h vuorokaudessa. Siitä sai 10 sentillä desin maitoa kertakäyttömukiin, jos ei sattuu oma pääläri mukaan. Harmi, ettemme voineet käyttää hyväksi. Kummankaan vatsa ei tätä nykyä siedä maitoa. Paitsi laktoositonta. Ja sitäkin vaan kahvissa.

Kiva huristella hyviä päällystettyjä, hiljaisia teitä kunnon pyörällä. Satulassakin oli oikein geelitäyte


Saisiko olla lypsylämmintä maitoa viereiseltä maitotilalta? Kaikkea se itävaltalainen keksii.

Paitsi, että itävaltalaiset rakastavat koriste-esineitä, he rakastavat myös kirkkoja. Kirkkoja, kappeleita ja kaikenlaisia rukoushuoneita on pitkin kylänraitteja ja välillä ihan pöpeliköissäkin. Yleensä nämä pienet yksityiset kappelitkin ovat päivittäin auki. Siellä on muutama penkkipaikka ja siinä voi vähän vaeltaja oikaista jalkojaan ja nauttia hiljaisuudesta.

Aina ne ovat siistejä ja hoidettuja, alttarilla palaa yleensä muutama kynttilä ja siellä on usein kukkia. Joku siis käy päivittäin huoltamassa , avaamassa ja lukitsemassa paikat. Uskonnollisten rakennusten lisäksi, krusifikseja näkyy katukuvassa paljon. Täytyy sanoa, että meikäläiseen elämänmuotoon tottuneena, se tuntuu ajoittain hämmentävältä, joskus suorastaan makaaberilta. Krusifiksi löytyy yleensä pahimman kapakankin seinältä. Tosin siinä toteutuu Jeesuksen ajatus siitä, että hän majailee siellä, missä syntiset ja sairaatkin. Ehkä tämä on vain tottumuskysymys, meillä uskonto on lokeroitunut sisälle rakennuksiin. Nämä pikkukappelit ovat selvästi ihmisille tärkeitä. Siellä saattaa olla paljonkin valokuvia seinillä, mun ymmärtääkseni niiden ihmisten valokuvia, jotka ovat saaneet avun.

Längenfeldin yläkylällä sijaitseva kappelin seinillä oli paljon ihmisten valokuvia

Krusifiksi vaelluspolun varrelta

Kirkonkellot moikaavat myös useimmissa itävältalaiskylissä herätyksen koko porukalle, näin Längenfeldissäkin. En ole varma, kumpaan herään mielummin: kirkonkellojen moikaamiseen Itävallassa vaiko kukonlauluun Thaimaassa. Molemmat ovat elämyksiä omassa lajissaan.

Yksi Längenpeldin sivukappeleista

Tänään menen uuteen asiakastapaamiseen. Jännittää. Tämä itseni ja ammattitaitoni markkinointi ei ainakaan vielä ole vahvimpia puoliani. Ajattelen paljolti, että työni puhuu puolestaan. Mutta toisaalta olisi opittava kertomaan työstään ja tavastaan tehdä sitä kiinnostavasti ja innostavasti. Eihän uudet ihmiset voi siitä mitään tietää. Sitä paitsi ainahan se on niin, että yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Kyse on vuorovaikutuksesta, se joko toimii tai sitten ei. Ensivaikutelmalla on helkkarin iso merkitys. Sen käytännön asian olen oppinut, että pitää itsellä olla päällä "ittensä näköiset" vaatteet, muuten sitä on ihan hukassa, jos yrittää olla business-naisempi kuin onkaan. Business-naisen vaikutelma on minusta kyllä tosi kaukana.

Yleisnäkymä ensimmäiseltä vuorireissulta Rotkogeljochhuttelle

Äippä ryntäsi heti lapsen kämpille, kun aamulla tuli tekstari, että tyttärellä on ihan kurkku liman tukkima ja ääni pois. Vein samalla vähän siipan graavaamaa Norjan lohta (NAM! Tytär totesi, että "paljonpa toit" kun mukanani oli vain pieni muoviastia) Tytär oli saanut järjestettyä kämppäänsä jo ihmismäiseen olomuotoon. Kahvit piti viedä mennessänsä, sillä nykynuoriso ei kahviin perusta.

Sitten aloin hoitelemaan omia asioita. Tässä on nyt päällimmäisenä ajatellut muiden juttuja, mutta tosiasiassa palkaton virkavapaani vaki duunistani alkoi tänään ja nyt, jos en tee töitä, ei tule rahaakaan. Soitin verotoimistoon ja sain tilattua uudet verokortit, koska tuloni tulevat huomattavasti pienenemään. Aatella, mie saan oikein "freelancer" verokortin, josta sitten vaan otetaan kopioita joka paikkaan, mihin töitä tekee. Tarkoitus olisi tehdä töitä kuitenkin kahteen eri firmaan, eikä ihan minne sattuu. En ole koskaan aikuis-iässäni aiemmin ollut tälläisessa tilanteessa, että en tietäisi, paljonko rahaa on tulossa ja milloin. En uskaltaisi heittäytyä nytkään, jos en tietäisi, että mulla on siipan niin henkinen kuin taloudellinenkin tuki takana. Olen mie yhä niin turvallisuushakuinen ihminen. Henkisesti tämä tuntuu hurjalta, ihan kuin hyppäisin laskuvarjolla eka kertaa. Nähtäväksi jää, avautuuko varjo.

Wetterkreuzin (2581 m) huipulle vain muutama askel

Lomaan palatakseni. Längenfeldistä teimme viikon aikana kolme vuorivaellusta ja yhtenä päivänä lähikävelyn kylästä lähtevän "hyllyn" päälle, jolla sijaitsivat 2 pikku-pikkukylää : Brand ja Burgstein. Ekan varsinaisen vuorireissun jälkeen Rotkogeljochhuttelle olin tosi sippi, vaikka nousua oli vain 400 m. Mun keskisykkeeni oli tuolla reissulla 134 ja maximi 164. Siis kuljen useimmiten sykevyö päällä ihan mielenkiinnosta. Samainen vyö näytti , että kaloreita tuolla reissulla 5 tunnissa tällä painolla kului 1615 kcal, eli oihan se ihan reipas aloitus. Seuraavan päivän reissu Wetterkreuzille (2581 m) sujui jo helpommin, vaikka nousua oli jo 630 m. Säät oli todella epävakaiset, sade muuttaa vuoripolut todella liukkaiksi.

Tyhjällä vatsalla ei jaksa vaeltaa. Tiroler Brettljause, josta riittää kahdelle

Viimeinen reissu Längenfeldistä tehtiin mielenkiintoisesti. Ensin autolla Söldeniin, sieltä bussi Tiefenbachgletcherin reunaan ja Panoramawegiä aina Ventin kylään saakka. Kyseinen reitti on varsin suosittu ja matkasta teki ongelmallisen se, että mulla oli puolesta välistä saakka aivan kauhea pissahätä. Puskia ei ollut, siis melkoista haipakkaa vedeltiin loppukilometrit. Kuvat puhukoon puolestaan. Sää oli harvoin ihan kirkas, niinpä kuvatkin ovat usvaisia.

Vieköhän tämäkin tie Roomaan?