perjantai 25. syyskuuta 2009

Kun aika on...


Nyt on aika lopettaa blogi. Nyt, kun ei enää hotsita ja koen, ettei mulla ole mitään sanottavaa. Kaiken olen sanonut- tai ainakin sen, mikä on tuntunut tärkeältä ja oleelliselta. Sanottavaa riitti hiukan yli kaksi vuotta eli kaksi aikakauslehden vuosikertaa. Itse tympäännyn lehtiinkin jo toisena vuonna, kun toistavat itseään. Sama tunne täällä, toistan itseäni vuosi vuodelta ja fiilikseni ovat hyvin pitkälle samanlaiset aina samaan vuodenaikaan ja tekemisetkin toistavat itseään.

Blogini alkuun palatakseni, voin todeta, että ikikuuna kullanvalkeana en olisi uskonut, että tulen pitämään blogia näinkin pitkään. Kaikkihan alkoi vuonna 2007, jolloin kävin rintojen pienennysleikkauksessa. Ensin kirjoittelin rinnoista ja jäin siinä koukkuun Blogistaniaan. Hommaa jatkoi varmasti se, että olin kaksi vuotta virkavapaalla ja mulla ei ollut töitä 38, 15 viikossa, vaan paljon vähemmän. Oli aikaa ja inspiraatiota. Nyt ei ole kumpaakaan, sillä real life on parasta huumetta ; ) . Päivät kuluvat töissä ja työyhteisössä, jossa tulevat kaikki sosiaaliset tarpeet täytettyä.

Voi olla, että jonakin päivänä palaan. Jos elämääni tulee uusia juttuja ja teemoja. Nyt täyttää sydämeni ja mieleni syvä kiitollisuus ja ilo siitä, että te,
rakkaat blogini seuraajat, olette antaneet minulle niin paljon. Paljon välittämistä ja peiliä katella ja arvioida omaa elämääni.


Toistaiseksi jätän blogini tänne, jos se vaikka vielä jolle kulle jotain antaa. Matkan varrella teitä on ollut useita. Jotkut ovat hävinneet vähin äänin taakse vasemmalle. Minusta se ei ole reilu tapa lopettaa ja juuri siksi tahdon tehdä toisella tavalla.


Vicki Lillä kaikki hyvin. Viimeiseksi laitan tänne vielä kunnon kuvan itsestäni. Sellaisen Vicki Lin näköisen ja kokoisen ja toivon teille ihanaa elämää niin Blogistaniassa kuin oikeassakin elämässä. KIITOS!
Niille, jotka ovat tottuneet minuun niin paljon, etteivät voi elää ilman (onko sellaisia???) annan vinkin, että pyytäkää kaveriksi Naamakirjassa sähköpostiosoitteeni kautta, niin yhteys jatkuu.

sunnuntai 13. syyskuuta 2009

Sienessä- tyrmässä

Kivat koiran jäljet Jyväskylästä

Hilja-laiva, jolla olin kekkereissä. Sunnuntai-aamuna oli näin tyyntä Jyväsjärvellä

Mistä näitä sieniä oikein tulee?


Tässä koko saalis ennen putsausta, noin 6 litraa


Heippa! Nyt on sitten suppilovahverokausi alkanut kunnolla. Hönkäsimme tänään tyttären kanssa metsään, koska hänkin oli kuullut metsän huhuilevan. Olen ihan hämmentynyt siitä, että asfalttilammas-tyttäreni on innostunut sienestämisestä. Mulle tuli tämä metsäinnostus vasta yli 30-vuotiaana. Luulen kyllä, että paljon meni sen piikkiin, että olin niin kovin allerginen nuoruusvuoteni ja ötökkäkammoinen myös. Allergiat ovat iän myötä huomattavasti helpottuneet ja mitä ötökkäkammoon tulee, aistini ovat sen verran huonontuneet, etten enää havaitse joka pörähdystä lähelläni.

Ensin kävimme Oittaalla siinä mun taannoisessa tattipaikassa, mutta siellä ei ollut kertakaikkiaan mitään. Tattien aika on ilmeisesti ohi ja supparit eivät siinä metsässä viihdy. Sitten pöräytimme salaiseen paikkaan X, jonka siippa löysi meille viime vuonna. Kävin siellä eilen T-ystäväni kanssa, emmekä vielä löytäneet kovi paljoa sieniä, mutta tänään sitten rysähti, kun kävimme haravoimassa vähän eri kohtaa. Olimme pökertyä siihen sienten paljouteen. Poimimme noin 6 litraa alkulämmittelynä noin tunnissa ja sitten totesin, että äkkiä kotiin nämä laittamaan. Enempää en viitti käsitellä kerralla.

Kotona laitoimme potut höyryyn, sienet pannulle ja karitsankotletit pannun kautta uuniin. Olipas sellainen safka, että tulimme tyrmätyiksi. Kotletit oli tehty aika rasvaisesta karitsanjauhelihasta ja sienet laitoin 17 % soijakermaan. Kun safka jysähti mahaan, tuli todella raskas olo aika nopeasti. Mie tietenkin nappasin lasillisen punkkua palanpainikkeeksi ja se täydensi tyrmäyksen. Muutaman sanan vaihdettuamme nukahdimme molemmat meidän parisängylle ja kiskaisimme 1½ tunnin myöhäispäikkärit.

Herättyämme höyrytin veden pois lopuistakin sienistä ja ajattelin laittaa ne pakasteeseen. On sitten , mistä ottaa, kun tekee mieli supparikeittoa.Viime joulunakin maistui niin ihanalle alkuruokana se suppilovahverokeitto. Osaako joku teistä tehdä hillottuja suppilovahveroita? Mie olen kerran maistanut sellaisia ja ne oli tosi hyviä. Löytyiskö joltakin resepti?

Kahden reissuviikonlopun jälkeen on tuntunut tosi hyvältä olla kotosalla. Kyllä kahtena viikonloppuna reissaaminen peräkkäin on hiukan liian raskasta ikäihmiselle. Yritän ottaa opikseni, mutta välillä näin vain käy. Olen näes niin ahne uusille elämyksille ja juhlille... Mites teillä, kurkkijat, löytyykö teistä samanlaista vikaa?

Ihana sää täällä meillä päin ainakin on ollut. Sateita on ollut lähinnä kuurona, mutta sellaista koko päivän kestävää sadetta ei ole ollut aikoihin. Syksy on ihanaa aikaa, tai ainakin tämä alkusyksy, jolloin valoa vielä riittää päivisin ja kaikki värit hohtaavat kirkkaina.

Lopetan sieniraporttini tähän ja alan muihin hommiin. Suloisia supparireissuja teille kaikille!

maanantai 7. syyskuuta 2009

Espoo-Pietari-Espoo-Jyväskylä- Espoo

Vanhaa puretaan Pietarin keskustassa ronskilla kauhalla

Eremitaasin kattoa


Rahalla saa ja limousinella pääsee...


Verikirkkoa vastapäätä



Upea kvartetti, joka lauloi suoraan sydämiin. Nousi ihan ihokarvat pystyyn.




Pietarhovi ja sateinen päivä


On ollut melkoista vauhtia, minkä liene arvaatte siitäkin, että postauksesta on kulunut todella kauan. Viikot olen painanut töitä, kuin pieni eläin ja viikonloput olen ollut reissussa. Ensin oli tämä Pietarin matka. Olipahan kokemus käydä Pietarissa, aika paljon oli asiat muuttuneet viime näkemän. Muinaisessa Leningradissa vallitsi vielä "perusneukkumeininki" ja melkoinen ankeus rakennuksissa ja ihmisissäkin osittain. Entäs Pietari sitten? Upea suurkaupunki, jossa vilisi huomattavasti tyylikkäämpiä ihmisiä kuin minä. Täytyy tosin myöntää, että vietimme aikaa Pietarin keskustassa, jonne kaikenmaailman tyhjätaskuilla ei liene ollenkaan asiaa. Liikkeissä oli kaikkea, mutta hinnat eivät olleet näkyvissä ja meidät köyhäläiset suorastaan tuijotettiin ulos. Keskustan liikkeet siis vaikuttivat varsin kalliilta.

Palvelukulttuuri raahaa hiukan jäljessä yhä, mutta väliin havaitsimme pieniä muutoksen pilkahduksia. Palvelu oli siis hirmuisen kirjavaa, yhdessä kahvilassa Nevskillä saimme todella ystävällistä palvelua ja vielä englanniksi, kun taas eräässä lounaspaikassa oli ihan kaamea meno ja meininki.
Pietari on hyvin kaunis kaupunki vesistöineen ja siltoineen. Rakennuksia on kunnostettu aika paljon, kun rahamiehet ovat niistä kiinnostuneet. Autot olivat loisteliaita, enkä ole aikoihin nähnyt niin paljon limousineja. Rämisevät ruostuneet Ladat olivat selvästi jo vähissä. Pitäisi varmaan kohta museoida ne loput. Vierailimme vip-kohteissa: Pietari-Paavalin linnoituksessa, Smolnassa, Verikirkolla, Pietarhovissa ja ohjelma oli niin tiukka, ettei vapaa-aikaa juuri jäänyt. Yövyimme hotelli Moskovassa Nevskin päädyssä. Hotelli oli ihan ok, mutta kyllä Sokos-hotellien aamupalat ovat parempia.

Olimme Kymen Matkojen matkalla ja matkanjohtajana oli Venäjän matkojen veteraani Pekka Lehtonen Järvenpäästä. Pekka on todella asiansa osaava matkanjohtaja, välillä tuli selvitettyä aika tarkaan sotahistoria Suomen vinkkelistä katottuna. Paluumatkalla tulimme osittain vanhan tien kautta ja näin eka kerran Terijoen ja Kivennavan. Upeita paikkoja, ei ihme, että kirpaisee varsinkin niillä, jotka ovat niillä seuduilla asuneet. Todella rehevän oloista ja kaunista seutua. Vieläkin niillä alueilla on jonkin verran jäljellä vanhoja suomalaistaloja. On osattu rakentaa muinoin taidolla ja kauniisti. Terijoella yritimme käydä katsomassa muinaista Terijoen hallituksen kokoontumispaikkaa, mutta tie oli poikki. Siinä sitten bussia veivattiin kääntymään todella ahtaassa paikassa ja tuli mies eräästä talosta juttelemaan. Hän oli hommannut itellensä vanhan suomalaistalon ja remontteerasi taloa pikkuhiljaa. Todella ystävällisen oloinen oli tämä Juri. Se lyhyesti Pietarin matkasta.

Viikko siinä välissä taas väännettiin kahta työtä ja sattui vielä parille illalle iltapalaveritkin , että olin tosi väsynyt. Perjantaina hyppäsimme siipan kanssa Pendolinoon ja karautimme Jyväskylään. Lauantaina meillä oli kunnia osallistua kurssikaverini S:n synttärijuhlille. Juhlat pidettiin Hilja-laivalla. Siellä oli aivan täydet safkat viineineen ja seurakin oli todella mukavaa, vaikka ennestään emme tunteneet ketään muita vieraita. Mukavia nuo keskisuomalaiset ja niin välittömiä.

Ennen juhlia mulla oli VIP-tapaaminen Omenapuun Katriinan kanssa. Aikaa oli perin niukasti, mutta ihan niin kuin olisin vanhan ystävän kanssa tavannut. Katriina on sisaruksista vanhin ja pienin ja hänellä on aivan samanlainen ääni kuin Merillä. Ihania nuo koko siskoparvi! Juttua meillä riitti, ihan kuin oltais jatkettu viime kerrasta (jota tosin ei ole ikinä ollut!) Taas sanon, että jos on mahdollista niin tavatkaa ihmeessä blogiystäviänne tilaisuuden tullen. Sitä niin ilahtuu, kun huomaa miten ihania tyyppejä löytyy ja kuinka ihmiset ovat blogiensa näköisiä. Ikenet vaan hohtivat meillä molemmilla, kuin nauroimme vuorotellen milloin millekin. Blogiani pitkään seuranneet tuntevat jo käsitteen "ienhymy".
Nyt on nälkä. Muuten jos kiisit Jyväskylän yössä la-su välillä, saatoit nähdä tanssivan valkotornadon kapakka Londonissa. Mie se olin bilettämässä synttäreiden jatkoilla. Lataan muutaman kuvan ja alan syömään. Tyär tuli seuraksi, ettei möröt mua ahistele yöllä.