keskiviikko 1. lokakuuta 2008

Odottavan aika on pitkä

Niin pieniksi kasvoimme- äskettäin
olit vaahteran lehdellä vierelläin.
Niin väljästi mahduimme sekunnin rakoon,
kuin aika ois antaunut onnemme jakoon.
Ei silmäni kanna ilon laidasta laitaan,
kuin pieneksi joskus tulla taitaa.
Muistaakseni Aale Tynniä
Heippa rakkaat kurkkijat ja tukijoukot!

Mie voin oikein hyvin, kiitos kysymästä. Tunnen rukousten ja tsemppausten voiman. Enää
ei ole edes itkettänyt muutamaan päivään. Mutta sitä en sano, ettenkö vielä asian tiimoilta itkisi.
Siskon tila on vakaa elintoimintojen kannalta, mutta häntä ei päästä tutkimaan kunnolla, ennen kuin syvänukutus voidaan purkaa. Nyt on siis vaan odotettava... Päivittäin lentelevät tekstarit ja puhelut pitkin Suomea.


Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Vanha ydinperheeni on jännästi tiivistynyt ja me jalkeilla olevat veljeäni myöten, olemme alkaneet ottaa uutta vastuuta myös isän ja äidin tilanteesta. Siskon sairastuminenhan aiheutti lumipalloilmiön, koska nimenomaa sisko oli se, joka huolehti isästä ja äidistä: oli yhteyshenkilö kotihoitoon päin, hoiti isän lääkärireissut, vei ruokaa ja kuljetti autolla tarvittaessa milloin minnekin. Juuri pääsiäisenä mulle valkeni kotikonnuilla käydessäni, miten upeasti siskoni huolehti vanhemmistamme. Tässä uudessa tilanteessa minua on nyt erityisesti ilahduttanut veljeni rooli. Se onkin oleellinen juuri siksi, että hän on ainoa meistä sisaruksista sairastuneen siskoni lisäksi, joka asuu samalla paikkakunnalla vanhempieni kanssa.

Mielenkiintoista tässä prosessissa on se, miten oma mieli toimii. Aluksi mieletön shokki: Ei voi olla totta! Nyt kun alkupamauksesta on kulunut jo yli viikko, mieli on jotenkin asettunut uuteen olotilaan. Tosin on myönnettävä, että meikäläistä ei ole Kauhajoen tilanne hetkauttanut ollenkaan. Ei vaan ole voimavaroja surra sitä nyt. Ehkä tuonnempana. Surussa kyllä oma napa on lähimpänä.


Tähän sisaren sairastumiseen liittyy nyt sellainen sivujuonne, että minunkin nuppini pitäisi tarkistaa. Saattaapi olla, että kannan päässäni aikapommia. Nimittäin samantyyppinen juttu oli veljelläni jo vuosia sitten, vaikakin lievempänä, nyt siskollani vakavana ja ikäjärjestyksessä mie olen seuraava. Aika moni on jo mulle sanonut, että heti tutkimuksiin, mutta en jaksa mennä vielä, ennen kuin siskon tilanteessa tapahtuu helpottava käänne. Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka eivät hoida tälläisia asioita, jos ovat riskeistä tietoisia. Ei se niin helppoa ole. Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. No, lupasin eilen tyttärelle, että hoidan asian ennen kuin lähden seuraavalle pitkälle matkalle.

Tänään mulla on vapaapäivä. Soitettiin mua töihinkin, mutta nyt tuntui siltä, että tarvin omaa aikaa. Huomenna taas töihin ja perjantaina jatkan uniryhmäohjaajakurssia. Uniakin olen nähnyt, tosin en niin paljoa. Viime yönä näin kyllä unta, joka mua suorastaan nauratti aamulla. Unessa minuun oli kuolettavasti rakastunut eräs nuoruuteni tuttava... itse olin unessa kovin hämmentynyt siitä, että miten se minusta nyt noin innostunut on. Imarreltu olin kanssa vaikka oikeassa elämässä tyyppi on sellainen, että en tikullakaan koskisi - tällä elämänkokemuksella.

Näihin tunnelmiin, kurkkijat, päätän raporttini ja alan tekemään hyviä töitä huushollini hyväksi. Ellen sitten karauta bussilla Omppuun. Aamulla olin superaikaansaapa, vein huoltoon tyttärelle ostetun mikroaaltouunin, joka on maannut tässä työhuoneeni lattialla sellaiset pari kuukautta...
Voimia loppuviikkoonne!

9 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

On siis vielä odottamisen aika. Tuo nukutuksessa pitäminen on koettu hoito monessa vastaavassa tilanteessa, myös onnettomuuksien jälkeen.

Viime kesänä eräs ystäväni teki sen, mitä sinäkin aiot. Hän kävi tutkimuksissa "sukuperintönsä" takia. Varmaan on hyvä, että annat nyt tämän ajan kulua ennen kuin otat muuta mietittävää.

Olen huomannut samaa kuin sinä. Tällaisissa tilanteissa perheen/suvun keskinäinen tasapainotila muuttuu, ei aina huonommaksi.

Olen edelleen mukana muistamassa...

Virpi P. kirjoitti...

Vapaapäivä välissä tuli varmaan tarpeeseen. Epätietoisuus on kuluttavaa, toivottavasti parempaa on kohta tiedossa.

Voimia omaankin loppuviikkoosi!

Olivia kirjoitti...

Hyvä kuulla, että ainakin itse voit jo hieman paremmin.
Arkiset rutiinit, puurtaminen, pitävät meitä "järjissämme" vaikeissa tilanteissa. Muista myös levätä, olla armollinen itsellesi.Kerää voimia luonnosta ulkoillen, sehän onkin ominaista sinulle.
On hyvä, että osaat sanoa EI, jos siltä tuntuu. Terve itsekkyys on hyväksi.
Olette ajatuksissani !

TuuliS kirjoitti...

Hups, olen tasan 25000 kävijäsi!
Huomisaamuna lähden entiseen kotikaupunkiimme ja sanasi ovat koskettaneet pintaa syvemmälle. Voimia!

Eevis kirjoitti...

Lempirunoistani yksi. Elämä saa joskus tuntemaan pieneksi. Sille alistuu. Löytää hyviä asioita, ilonaiheita, tummintakin taustaa vasten. Olen huomannut.

Olette ajatuksissani. Pidä hyvää huolta itsestäsikin, voimiesi mukaan. Levollista viikonloppua!

meri kirjoitti...

Toivon parasta sekä sinulle että siskollesi. En tiedä osaanko edes kuvitella, mitä vastaava tilanne aiheuttaisi omalla kohdallani - en osaa. Aikakin saa uuden merkityksen.

Anonyymi kirjoitti...

Sisarukset ja vanemmat ovat niitä ihmisiä, jotka ovat tunteneet sinut aina. Senkin takia erityisen merkityksellisiä. Ja tuntuu, että sen oivaltaa mitä vanhemmaksi käy.

Perhe on paras, ainakin joskus;)

Minun siskoani pdettiin myös nukutuksessa pitkään, jotta aivopaine laskisi riskirajalta.Ei se auta muu kun odottaa ja toivoa!

Hengessä mukana edelleen...

Anonyymi kirjoitti...

Tulen tännekin kirjoittamaan säkeistön, jonka kirjoitin vastauksena viestiisi:
”Lasken matkaan leijan kauneimman,
se saa lentää tuulien teitä.
Toivo nousee yli ulapan,
anna rauha, varjele meitä.
Anna rauha, varjele meitä.”

Toivo nousee yli ulapan...

Anonyymi kirjoitti...

Huomenta Vicki;

Ehkäpä olet jo saanut taas parempia viestej siskostas! Kiitos kun poikkesit kertomassa blogiini väliaikauutisia. Lähetän lämpimiä ajatuksia ja toivon kipinöitä.
Hengessä mukana ollaan!