Forget me not- lemmikki LauttasaarestaHeipsan kurkkijat! Olen nyt tehnyt kokonaisen viikon töitä työpaikassani, josta lähdin virkavapaalle 2 vuotta sitten rintojenpienennysleikkauksen jälkeen. Tässä välissä 2 vuoden aikana, olen tehnyt töitä aika lailla itekseni erilaisten ryhmien kanssa eli olen harjoittanut toista ammattiani = työnohjaajan ammattia. Ryhmiä on ollut vaihtelevia määriä, kevät 2008 oli varsin täysi 12 ryhmän pyörittämisessä, mutta väliin on ollut reilusti väljempää ja silloin olen tehnyt keikkaa vanhaan työhöni.
Ikoni Seurasaaren rajakarjalaisessa talossa
Ikoni Seurasaaren rajakarjalaisessa talossaMiksikö palasin? Sitä kysyn itseltänikin ja pikkuhiljaa vastaus alkaa hahmottua. Ensinnäkin tämä muuttunut taloustilanne Suomessa on vaikuttanut niin paljon, että syksystä mulla jatkaakin vaan 6 ryhmää, muilla laitettiin rahat niin tiukille, että työnohjaukseen ei ollut varaa budjetoida. Ryhmistä suurin osa olisi kyllä halunnut jatkaa. Myös pääkaupunkiseudun kuntien talous on laitettu sellaiselle nälkäkuurille, että sijaisia ei yksinkertaisesti palkata keikkatöihin kuin ihan pakkotilanteissa. Tästä seurasi se, että mulla oli varsin väljä syksy mitä töihin tuli ja vielä väljempi oli kevät. Aikaa olisi ollut tehdä vaikka mitä omaa juttua kotona, mutta mikään ei oikein hotsittanut, eikä rahaa paljon kirstuun kilahtanut. Kotitöitä tuli kyllä tehtyä enemmän, mutta niistähän tunnetusti maksun saa "luonnossa". Vitsi-vitsi.
Lauttasaaren näkymiä vielä silloin, kun oli hellettä
Lauttasaaren näkymiä vielä silloin, kun oli hellettäKaikkein suurin syy kuitenkin paluulleni oli aikamoinen tarpeettomuuden tunne. Liian monta päivää oli sellaista, että kukaan ei mua kaivannut yhtään mihinkään. En ollut tärkeä juuri kenellekään. Se on kestämätön paikka meikäläiselle, joka on aika lailla tottunut siihen, että mulla on oma ja arvostettu paikka työyhteisössä. Eli seikkailin Maslowin tarvehierarkian kolmostasolla, missä ovat rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tarpeet. On ihanaa kuulua työyhteisöön ja olla osa kokonaisuutta varmistamassa sitä, että homma pelittää. Oikeasti, tämä asia on mulle nyt suht selkiytynyt näiden kahden vuoden aikana. Vaikka tykkään välillä tehdä omia juttuja yksin, löytyy minusta myös tämä vahvasti yhteisöllinen puoli, joka kertakaikkiaan kärsii, jos se ei pääse yhteisöön ja tiimiin töitä tekemään ja näkemyksiään jakamaan.
Eli toistaiseksi näin. Palasin työhön, joka ei sisällöltään ole ihan mun ykkösjuttu, mutta josta saan taas niin paljon sitä muuta, mikä tekee elämäni mielekkääksi. Luojan kiitos, en ole ollut ikinä työttömänä. Se olisi mulle varmaan todella kova paikka. Siispäs syksystä teen töitä kuin pieni eläin, koska teen normaalin viikkotyön lisäksi noin 6 työnohjausryhmää. Nyt on valoisaa, mutta saattaa tietenkin olla, että syksyllä uuvuttaa, mutta se on sitten sen ajan murhe.
Tällaisia ajatuksia tänään. Tuntui jotenkin tärkeältä laittaa nämä paperille. Kerropas kokemuksista sinä, joka olet jollain vapaalla tai työttömänä, miten polla kestää? Onko sulla samanlaisia ajatuksia, vai nautitko vaan? Toki tilanne on erilainen, jos kotona on lapsia. Silloin ei varmaan tunne itseänsä tarpeettomaksi.
10 kommenttia:
Sulla on ollut hieno tilaisuus katsella ja miettiä, mitä haluat. Toisaalta homma, josta pidät ja entinen ammatti, jossa myös viihdyt.
Minä olisin kyllä voinut jäädä vaikka pois töistä tämän lomani päätteeksi, jos olisin saanut jostakin mukavasti rahaa. Mutta sitten olisi pitänyt alkaa keksiä jotakin uutta mielekästä tekemistä, vaikka vapaaehtoispohjalta tai yrittäjänä. Ei terve aikuinen tosiaankaan ihan tyhjän päällä viitsi pitkään olla, kun kukaan ei tarvitse ja kaikki muut ovat töissä.
Jouduin masennuksen takia eläkkeelle 10 vuotta sitten. 8 vuotta meni sopeutumiseen. On ottanut todella koville. Työn kautta tulee tunne tarpeellisena olosta. Siellä saa yleensä myös toteuttaa sosiaalisuuttaan, ainakin mä sain. Vaikka mulla olikin lapset kotona (koulussa) ei se ole riittänyt mulle. Ison työn olen joutunut tekemään saadakseni uusia kontakteja. Kotona oleminen on älyllisesti turhauttavaa. Olen opiskellut 7 vuotta yliopistossa - ollakseni eläkkeellä. Edelleen olen elämälle jonkin verran katkera. Olsin halunnut toisenlaisen elämän, mutta omia korttejaan ei voi aina valita.
Kiitos, Niina kommentistasi. Siis ei todellakaan ole helppoa sopeutua "joutenoloon". Korttejansa ei pysty valitsemaan, sen vaan, miten niillä korteilla pelaa. Luenpas blogiasi tarkemmin, että pääsen jyvälle ajatuksistasi. Valoisampaa kesäaikaa Sinulle!
kyllä ihminen yhteisöjä tarvitsee, mut tarvitseeko työyhteisöjä? pitää heti todeta että kyllä, mikäli työyhteisö on terve ja siihen kuuluminen antaa enemmän kuin vie. mulle kävi niin, että uuvahdin työstä, tai kaipa se on niin että tekemättömistä töistä ja jouduin jäämään sairaslomalle.. mikä jatkui ja jatkui kun en saanutkaan mistään sellaista tukea mitä olisin kaivannut ja tarvinnut. työyhteisö hylkäsi, paikkani valtasi toinen henkilö kenenkään estämättä ja kun kela vielä hylkäsi sairaspäivärahahakemuksni kun aloin puhua kuntoutuksesta, jouduin irtisanoutumaan työstä. jonka jälkeen jouduin luopumaan talostani, muuttamaan toiselle paikkakunnalle.. jne. eli kokemusta työttömyydestä, osattomuudesta ja tekemättömyydestäkin on. siitä, ettei kukaan tarvitse eikä kaipaa. uskohan siinä menee varsinkin kun on sairauden - masennuksen - vuoksi työstään joutunut luopumaan. mutta tämä kaikki ja paljon muuta löytyy tietysti blogstani. tänä päivänä olen taas työssä, taitojani vähäisemmässä mutta työssä kumminkin, ja elossa. se on parhainta! tsemppiä kaikille sinnittelijöille.
Vuonna -89 sairaseläkkeelle vähän yli kolmekymppisenä joutunut Hanni kommentoi: Paitsi että kaipasin opetustyötäni, musiikintekoa monen monta vuotta (mikään tekeminen ei tule koskaan korvaamaan noita), kaipasin myös työyhteisöön kuulumista. Vaikka se ei varsinaista tiimityötä ollutkaan, oli tärkeää kuulua joukkoon. Vieläkin, yli 20 vuotta myöhemmin muistan tunnelman, kun nousin portaita omaan luokkaani, tervehdin käytävillä olevia vanhempia ja oppilaita, luokkani tunnelmaa, opetuksen tuomaa mielihyvää... Mutta pakon edessä oli löydettävä uutta sisältöä elämään. Mulle se tietenkin tuli kahden lapsen myötä (monikohan eläkeläinen on synnyttänyt kaksoset Suomessa :))perheen ja kodin ylläpidosta, käsillä tekemisen mielihyvästä. Vaan mitäpä sitten kun kaksosetkin lähtee maailmalle, eikä työtä (eikä työkykyä) ole. Olen pähkinyt asiaa jo etukäteen monen monta kertaa..
Mä olen taas sellainen yksineläjä, etten jaksa, jos joudun jatkuvasti olemaan isossa ryhmässä, jossa pitää kokoajan huomioida muiden tarpeet.
Johtuu varmaan mun lapsuudesta. Suuren perheen lapset kun joutuvat sopimaan, sovittelemaan ja jakamaan kaiken toistensa kanssa.
Vielä, kun olen tehnyt elämäntyöni pv-hoidossa, alituinen läsnäolo ja muiden tarpeiden huomioiminen on alkanut rassata aika paljon.
Sain tänään lopullisen osatyökyvyttömyyseläkepäätöksen ja iloitsen, että saan tulevaisuudessa käyttää aikaani enemmän yksinoloon ja omasta elämästä nauttimiseen.
Venäjä oli mulle sellainen kokemus, että siellä opin lopullisesti hyväksymään sen, että ihmisen on hyvä olla yksisnki.
Joo, herätti ajatuksia tuo kertomasi. Itsekin olen ikäni työelämässä ollut vakituisesti ja säästynyt työttömyydeltä. Vaikka vahvasti sitoutuvaa tyyppiä olen, tykkään välillä hakeutua muihin työkuvioihin, aloittaa uutta ja outoa. Tällä sairaanhoitajan perusammatitaidolla on mahdollista tehdä monenlaista monenlaisissa paikoissa. Tämä vakituinen työni on aika yksinäistä ja itsenäistä, tykkään kyllä. Mutta huomaan, sitten kun työskentelen yhdessä muiden kanssa, herääväni toisellalailla eloon. Tunnen samanlaista riemua ja iloa kun alkuaikoina aloittaessani nämä hoitajan työt keskussairaalamme osastotyössä. Vielä tänäkin päivänä nuo entiset työkaverit tuntuvat yhtä tutuilta ja hauskoilta.
Kiitokset ajatusta tuovista kommenteista. Yhteisöllisyys on tärkeää, mutta se lienee voi toteutua muuallakin kuin töissä. Mutta jos sitä muuta yhteisöllisyyttä ei juuri ole, työyhteisö voi tuoda tuon kokemuksen.Tai sitten työyhteisö voi repiä ihmisen palasiksi. Hmm..meidät on laitettu paljon vartijoiksi ollessamme yhetydessä toisiimme.
Hyvä työyhteisö/tiimi saa minusta ainakin esille hyviä puolia, jotka eivät tulisi edes esiin muutoin. Hyvä työtiimi on enemmän kuin osiensa summa, tulee sitä synergiaa, niin kuin hyvässä parisuhteessakin.
Mulle taas kotona olo on mukavaa ja siksi teen vain keikkaa. Töissä on kivaa, kun siellä käy harvemmin. Ihmisiä toki kaipaan, mutta en kaiken aikaa. Miten ehdit tehdä 8 työnohjausryhmää oman työn lisäksi, sitä ihmettelen.
Hei,
Ihan tuli pakko kirjoittaa tähän kun on aihe jota paljon pohtinut.
Olin ajatellut että jos joutuisin työttömäksi tulisin hulluksi viikossa.38 työvuoden jälkeen minut irtisanottiin ( 6 muun kanssa ) enkä tullut hulluksi-päinvastoin etten ole IKINÄ voinut niin hyvin kuin työttömänä.Nyt olen taas työelämässä ja oppinut ymmärtämään ettei oma arvo olekaan kytketty työelämään ja siellä sinnittelyyn hinnalla millä hyvänsä.
Lähetä kommentti